1854.
Jo muutaman päivän perästä keisarin lähdettyä Helsingistä, huomattiin nopeasti toisiaan seuraavissa päiväkäskyissä, toisessa toisensa jälkeen, sota-asioita selitettävän ja vahvistettavan.
Keisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle kansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea oikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä ylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei ollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa. Manifesti loppui tuttuihin sanoihin: »Uskon ja kristikunnan puolesta me taistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan seistä?»
Tämän piti antaa kaikille rauhottava luottamus sodan onnelliseen ratkaisuun.
Kenraalikuvernööri Rokassoffskylle uskottiin maan kaikkien joukkojen ylipäällikkyys ja hän sai sitäpaitsi sotatilan johdosta laajan toimintavallan. Kenraali Nordenstam määrättiin korkeimmaksi esikuntapäälliköksi, setäni kenraali A. Ramsay tuli Helsingin-Turun rannikkopuolustusväen päälliköksi, kenraali von Wendt Pohjanmaan j. n. e. Erillään muista olevalle Ahvenanmaalle, johon vihollinen luultavasti ensiksi kohdistaisi hyökkäyksensä, määrättiin eversti (sittemmin senaattori) Knut Furuhjelm parin komppanian kanssa Turun suomalaista krenatööriväkeä.
Suomen kaarti ei kuitenkaan saanut ottaa osaa oman maan puolustukseen, vaan määrättiin se lähtemään aluksi Pietariin; siellä oli se kesällä keisarillisen perheen henkivartiostona Pietarhovissa ja siellä se suuremmoisilla juhlallisuuksilla, joissa keisari ja suuriruhtinaskin olivat läsnä, heinäkuun 17 päivänä vietti 25-vuotista kaartina olonsa riemujuhlaa. Vasta myöhään syksyllä lähti se marssimaan Puolaan, jossa se sai paljon kärsiä suurten rasitusten, kärsimysten, kelpaamattoman ravinnon y. m. sekä varsinkin turmiota levittävän lavantaudin johdosta, huveten siinä määrin, että täältä lähteneestä täyslukuisesta miehistöstä, 1000:sta miehestä, ja kaksi kertaa sinne lähetetystä, Hämeenlinnassa kootusta 500-miehisestä reservistä, ainoastaan 220 miestä, jotka eivät kertaakaan olleet tavanneet vihollista retkellään, oli tähteenä joukkojen kotiintullessa lokakuussa 1856.
Mutta nyt oli meille rakkaaksi käyneen kaartin pataljoonan lähdettävä matkalle. Suuremmoinen juhla-aamiainen järjestettiin seurahuoneelle, jossa mieliala oli erittäin lämmin ja sydämellinen ja jossa toivotettiin matkaanlähteville ystäville onnellista matkaa, kunniaa ja voitokasta takaisintuloa. Kaupungin seurapiirit ottivat runsaslukuisina osaa aamiaisiin ja monta kyyneltä siinä vuodatettiin. Professori Ilmoni piti pataljoonalle mahtipontisen puheen, johon kenraali Ramsay arvokkain sanoin vastasi. Topeliuksen sepittämästä runosta laulettiin säkeet:
»Malja urhojen kaatuvien! ja malja niiden mi palaa! Joku tai monta voittojen miestä, tervetultua kotiin taas! Suomen kaarti ei konsaan petä isänmaata ja kunniaa.»
Innostus oli rajaton. Porilaisten marssin ja Maamme-laulun sävelten kaikuessa marssittiin ympäri salia ja riemuittiin, juotiin ja puristettiin jäähyväisiksi ystävän kättä aina iltamyöhään asti. Seuraavana aamuna lähti pataljoona matkalle ja silloin virtasi koko kaupungin kansa pitkälle sillalle ja maantielle, ajoivatpa monet lähimpään majataloonkin saadakseen vielä siellä tyhjentää viimeisen jäähyväismaljan lähteväin kanssa. Hetki oli juhlallinen, sillä kukapa voi silloin tietää näkisikö ensinkään ja milloin kukin toisensa jälleen.
Pienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois, samoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän väliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa krenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden kunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot rykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja, sapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita joukkoja toinen toisensa jälkeen.