Mutta tulipa sitten toukokuun 20 päivänä Tammisaaresta tieto, että ensimäiset laukaukset oli vaihdettu. Kaksi englantilaista laivaa oli lähtenyt vetäytymään Pohjan lahteen päin. Kun ne sitten kulkivat aivan Lapinlahden rannan vieritse, joutuivat ne sinne vahtiin pantujen suomalaisten krenatööritarkk'ampujain hyvin tähdättyjen luotien sateeseen. Laivoissa seisoi mastotouvien ja raakapuiden luona sekä pitkin laivan reunuksia väkeä paljon, sangen sopivia maalitauluja, joihin suomalaisten luodit aivan selvästi näyttivät osuvan, koskapa rievut niistä riekaleina repeili ja vieläpä käsiä ja jalkoja ilmaan pöllähteli — mutta ihme ja kumma; ne seisoivat vain yhtä tyynesti ja kuolemaa halveksivasti paikoillaan. Suomalaiset ärjyivät perkele! ja luulivat että tai'at ja noituudet tässä on liikkeellä. Mutta he olivatkin ammuskelleet vain sotamieskuvatoksia — englantilaisten tavallinen sotasukkeluus merellä.
Molemmat sotalaivat höyrysivät edelleen lahteen päin. Hvitsandin luona joutuivat ne erään rantapatterin kohdalle, josta singautettiin muutamia laukauksia laivoja kohden, luultavasti kuitenkaan osaamatta niihin. Paikalle kiiruhti silloin eräs venäläinen tykistöeversti mukanaan vähälukuinen miehistö, mutta päästyään juuri parahiksi kukkulalle ratsastaakseen siitä alas rannalle, sattui häneen kranaatti, tappaen hänet ja muutamia ympärillä seisovia sotamiehiä siihen paikkaan. Siinä »ensimäinen veripisara», joka innostutti Topeliuksen kirjoittamaan helläsydämisen runon siitä, kuinka muukalaiset tulivat mereltä tahraamaan ihanan keväämme ja kukkasten koristamat rantamme verellä.
»— — — vain Luoja yksin tietää mit' ensi pisara tää meille, teille maksaa!»
Hvitsandista kulkivat laivat Tammisaareen Leksvallin kautta vähääkään välittämättä sinne asetettujen venäläisten krenatöörien ampumisesta. Tammisaaresta ottivat he mukaansa muutaman ränsistyneen kuunarin ja hinaten sitä perässään kulkivat samaa tietä takaisin lahden suulle, jossa he ylpeinä teostaan polttivat laivan.
Mutta »Hvitsandin taistelu» se alkoi sodan Suomessa.
Puolustusta oli johtanut setäni, kenraali. Tieto tästä levisi nopeasti Helsingissä, jossa sukulaiset arvelivat, että minun oli matkustettava sinne onnittelemaan häntä kahakan onnellisen lopputuloksen johdosta. Samoin oli Edvard Hisingerin laita, jonka isän omistamalla maalla taistelutanner oli. Matkustimme sentähden yhdessä paikalle. Pääkortteeri oli silloin vastapäätä Tammisaarta sijaitsevassa kauniissa Västerbyn kartanossa (silloin tuomari Sundvallin omistama). Setäni otti meidät sydämellisesti vastaan ja näytti hän tästä huomaavaisuudesta olevan mielissään ja hyvillään. Päivällistä syötäessä esitettiin useita maljoja sekä onnelliselle voittajalle että puolustuksemme menestymiselle ja toivolle, että vihollinen joka paikassa samalla tavalla pakotettaisiin vetäytymään takaisin saamatta mitään aikaan, j. n. e.
Meidän vielä istuessa päivällispöydän ääressä iloisen mielialan vallitessa kuului etelästä päin tuimaa ammuntaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Hankoniemen varustukset olleet kysymyksessä. Hyvin levottomana ja mieli kuohuksissa lähetti setäni viestintuojia täyttä laukkaa ajaen ja niin nopeasti kuin mahdollista noutamaan tietoja. Illalla saimme tietää, että kuusi liittoutuneitten laivaa oli pommittanut Gustafsvärnin ja Meyerfeltin pieniä varustuksia, mutta olivat nämät urhoollisesti pitäneet puoliaan ja pakottaneet vihollisen vetäytymään takaisin. Tämä tieto lisäsi illan hauskaa mielialaa ja antoi luottamusta uusiin menestyksiin.
Mutta pian tuli surkeampia tietoja. Pohjanlahdelle oli myöskin osa englantilaista laivastoa määrätty sulkemaan sen rannikot. Sen päällikkönä toimi amiraali Plumridge, jota sittemmin tekojensa johdosta sanottiin »Paloamiraaliksi». Toukokuun 30 p:nä hyökkäsi hän varustautumattoman Raahen kimppuun ja poltti siellä viisi laivaveistämöä kaikkine rakennuksineen ja laitoksineen, pikiruukin, tervahovin, jossa silloin oli 8000 tynnyriä tervaa, kymmenen satamassa vielä talviteloillaan olevaa laivaa ja suuret varastot puutavaraa. Tämän ilkityön tehtyään purjehti hän samalla tavalla turvattomaan ja varustuksettomaan Ouluun, jossa 2 p:nä kesäkuuta seitsemän veistämöä, 13 laivaa, 15,000 tynnyriä tervaa, 60 makasiinia, suunnattomat määrät lankkuja ja muuta puutavaraa y. m. joutui tulen saaliiksi.
Täältä lähti hän Kokkolaan jatkaakseen siellä entiseen tapaansa ja lähetti 7 p:nä kesäkuuta yhdeksän kanuunavenettä polttamaan laivoja ja veistämöitä. Mutta siellä oli kauppaneuvos Donner porvarien etunenässä, jotka hän oli houkutellut puolustautumaan, ja pikamarssissa oli kenraali von Wendt kiiruhtanut sinne mukanaan kaksi komppaniaa venäläistä sotaväkeä ja pari pientä kanuunaa. Kun englantilaiset laivat ja kanuunavenheet saapuivat satamaan ja yrittivät laskea maihin, otettiin heidät niin tuimasti vastaan, että he menettivät useita miehiä ja olivat pakotetut vetäytymään takaisin, jolloin he vielä menettivät yhden kanuunavenheen miehistöineen päivineen.
Tämä pieni voitto, joka yksinomaan on luettava asukkaiden miehekkään esiintymisen ansioksi, herätti yleistä riemua koko maassa ja riitti kyllä pidättämään vihollisten laivat muista rantakaupungeista.