»Vihollinen rikas ompi — sitä kehuu, kerskailee — sivistyksens' itse onki, meille sit' nyt jakelee. Kiitos paljon! — Meil' on hyvä, itse sivistykses' pidä! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera, fallera.»
Ja runoelma loppuu seuraaviin, suomalaisille sotamiehille osoitettuihin, ilahuttaviin ja luottamusta herättäviin sakeisiin:
Kell' ois' hätä, kuka suris', keisar' asuu Pietarpuriss'! Hei fallera, fallera, falleralla, fallera fallera.»
Huolimatta aseiden kalskeesta ja hetken vakavuudesta elettiin pääkaupungissa kuitenkin yhä jatkuvasti ja keskeytymättä iloista, sanonpa huoletonta ja surutonta elämää, aivan niinkuin ennenkin. Kaikenlaisia huvituksia, tansseja ja teaatteritilaisuuksia toimeenpantiin melkein yhtä runsaassa määrin kuin ennen, ainoastaan suurten virallisten tanssiaisten lukua näyttiin jonkun verran supistettavan. Mutta niiden sijasta kukoistivatkin sitten ylimmillään tanssiaiset Oelzen salongissa kerta viikossa, niin sanotut »silkkitanssiaiset», sillä niihin osaaottamaan pääsi yksinomaan hienoon seurapiiriin kuuluva »la crême», kerma, ja vain ne, jotka tuohon kermastoon kuuluvina puuhan etunenässä liehuva kreivi H. Aminoff otollisiksi katsoi; siis oli olemassa tiukka takuu siitä, että näihin tanssiaisiin kokoontui vain ehdottomasti »sekoittamaton» seurapiiri.
Yliopistokin oli jälleen alkanut toimintansa, vaikkakin tosin sodan tähden vasta 1 päivänä lokakuuta. Seuraten vanhempaini vakavia kehoituksia käyttämään aikaani paremmin kuin tähän asti, olin minä päättänyt tällä lukukaudella todellisella innolla käydä opinnoitiin käsiksi. Ja niin minä aloitinkin ja koetin muutamien viikkojen kuluessa pakoittaa itseäni päätöstäni toteuttamaan. Mutta helpompaa on antaa moisia varoittavia neuvoja kuin niitä noudattaa. Eikä totisesti ollutkaan helppoa istua päivät pääksytysten nenä kirjassa kiini tällaisena eloisana ja kuohuvana aikana, jolloin sotatorvien kajahtelevan kuultiin, pistimien välkkyvän nähtiin ja joka hetki odottaa voitiin, että luodit jo omissa nurkissa viuhkaa alkaisivat. »Inter arma silent musae» (aseiden keskessä runottaret vaikenevat) on vanha lauselma, jonka todenperäisyyden minä silloin ymmärsin paremmin kuin muulloin — ja jota minä seurasin. Kunhan sodan jyskeet ovat loppuun jylisseet ja kaikki jälleen tyyntynyt ja säännöllisille latusilleen asettunut, silloinhan tulisi taas sopivampi aika lukujaan jatkaa. Mutta tämä lukukausi sai mennä livahtaa samalla tavalla kuin monta edeltäjäänsäkin.
Niin kului talvi edelleen huveissa ja huolettomassa luottamuksessa; mutta sittenpä äkkiä kaikki muuttuikin.
Oli maaliskuun 5 päivän aamu, päivän, jota ei koskaan yksikään unohda, ken silloin vain eli. Olin tullut myöhään edellisenä iltana kotiin jostakin tilaisuudesta ja nukuin vielä kun eräs ystäväni astui huoneeseeni ja kertoi, että maailmanhistoriallinen tapaus oli tapahtunut sekä pyysi minun arvaamaan mikä tuo suuri sattuma sitten olisi.
»Sevastopol on kukistunut!» vastasin minä vähääkään epäröimättä.
»Ei. — Väärin arvasit. — Jotain paljon tärkeämpää on tapahtunut.»
»No, lieneepä sitten keisari kuollut.»