»Niin asia onkin.»
Muutamassa silmänräpäyksessä sukaisin vaatteet ylleni ja kiiruhdin ulos saamaan varmuutta uutiseen, jonka todenperäisyyttä viimeiseen asti epäilin. Sillä niin odottamatta oli tieto tullut. Ei oltu edes kuultu että tuo voimakas mies olisi ollut sairaanakaan. Eikä kukaan tapaamistamme nytkään tietänyt asiasta sen enempää kuin mitä huhu kertoi. Hämmästyksen valtaamina ei ensi alussa oikein voitu tapahtumaa ja elämää käsittää — että hänkin, itsevaltias, oli vain kuolevainen niinkuin kaikki muutkin. Vihdoin päästiin kuitenkin asiasta varmuuteen. Keisari oli aivan äkkiä tahi vain lyhyen tautipuuskan jälkeen kuollut Pietarissa maaliskuun 2 päivänä päivällä, joskin tieto tapahtumasta, sähkölennättimen puutteessa, ennätti Helsinkiin vasta 5 päivää vasten yöllä.
Siis ei epäilemistäkään enää. Tuntuipa silloin kuin olisi kuullut ajan siivenlyöntien ilmassa humisevan; käsitettiin hyvin, että tämä hetki oli sellaisten joukkoon luettava, jotka ovat maailmanhistorian kulussa määrääviä ja ohjaavat sitä uusille suunnille; tuntui kuin ikkuna olisi avattu ja raitis ilma virrannut helteiseen, ummehtuneeseen huoneeseen; — tuntui »kuin olisi joku kiinalainen muuri sortunut». Ihmetellen ajateltiin mitä nyt tapahtumaan tulisi, kun mahtavan itsevaltiaan käsi ainaiseksi oli herpaantunut? Kuitenkin tuntui selvästi siltä, että hänen kanssaan oli kokonainen aikakausi ja vanha, kaikkea ehkäisevä järjestelmä kadonnut ijäisyyteen ja että nyt valoisammat ajat lähestyivät.
Kaupungissa puhkesi tällöin vilkas liike ja hyörinä ylimmilleen. Naisväki kerrassaan piiritti myymälät, sillä täytyihän heidän nyt heittää kirjavat pukimensa käytännöstä ja pukeutua syvään keisarisuruun. Myöskin miesväen täytyi vuoden päivät kantaa käsivartensa ympärillä mustaa silkkiharsoa. Kirkonkellot soivat kaupungissa ja ympäri koko maata. Rekiä liiti toinen toisensa ohi ja sekasin, kuljettaen virkapukuihinsa puettuja virkamiehiä, senaattoreja, kenraaleja ja upseereja y. m., jotka kaikki kiirehtivät päälliköidensä luo tekemään surunvalituskäyntinsä, vakuuttamaan uskollisuuttaan uudelle hallitsijalle, keisarille ja suuriruhtinaalle Aleksanteri toiselle ja vannomaan säädetyn valansa. Myöskin meidät ylioppilaat kutsuttiin seuraavaksi aamupäiväksi koolle, jolloin me tiedekunnittain teimme valan suuressa konsistoriosalissa.
Sananlennättäjiä ja pikalähettejä saapui vähäväliä Pietarista. Yksi sellainen toi tullessaan uuden keisarin hallitsijavakuutuksen. Seuraavana päivänä saapui taas toinen tuoden mukanaan sekin ilmoituksen maallemme sangen tärkeästä toimenpiteestä. Ruhtinas Menschikoff, joka oli ollut Suomen kenraalikuvernöörinä aina vuodesta 1831 asti (Thesleff, Rokassoffsky ja Berg olivat olleet vain virkaatekeviä) oli jo 4 päivänä maaliskuuta vapautettu »terveydellisistä syistä» sekä korkeimmasta päällikkyydestään Krimissä ja laivaston kenraaliamiraalin virastaan että myöskin Suomen kenraalikuvernöörin toimestaan, jolle paikalle nyt kenraali Berg vakinaiseksi nimitettiin. Jo tämä seikka viittasi järjestelmänmuutokseen.
Paljon kaikenlaisia virallisia puuhia ja toimia seurasi nyt keisarikuoleman jälkeen. Lähetystö, jossa Suomen neljää säätyä edustivat salaneuvos, parooni Walleen, arkkipiispa Bergenheim, kauppaneuvos A. Donner ja talollinen Hannuksela, lähti Pietariin toivottamaan uudelle hallitsijalle onnea hänen astuessaan valtaistuimelle. Yliopisto toimeenpani suuremmoisen surujuhlan, jota kesti kokonaista kaksi päivää, 27 ja 28 p. huhtikuuta. Ensimäisenä päivänä piti puheen rehtori Rein ja esitettiin Cygnaeuksen laatima ja Paciuksen säveltämä juhlakantaatti; toisena päivänä piti V. Lagus latinankielisen ja E. Rudbeck suomenkielisen puheen, sangen huomattava tapaus senkin vuoksi, että silloin ensi kerran suomenkieli helskähti yliopiston juhlasalin opetusistuimelta.
Kevät lähestyi ja samalla täytti mielet yhä enemmän levottomuus, jännittävä odotus ja pelko siitä mitä nyt tapahtumaan tulisi. Joka päivä tuli tietoja idästäpäin, jotka kertoivat hallituksen toimenpiteistä, tärkeistä henkilövaihdoksista ja suurista ponnistuksista sodan jatkamiseksi väkevämpää vihollista vastaan sekä Krimin niemimaalla että täällä pohjolassa. Sardiniakin oli nyt julkisesti julistanut sodan Wenäjää vastaan ja Itävallan kanta oli sangen epäiltävä. Englanti ja Ranska varustautuivat kaikin voimin; talven kuluessa oli valmistettu veden päällä uivia pattereja, pommituslavoja ja tykkipursia, jollaiset puuhat selvästi osoittivat, että vakavia suunnitelmia oli tekeillä. Ylipäällikkyys oli tänä vuonna uskottu englantilaiselle amiraali Dundas'ille ja ranskalaiselle amiraali Penaud'ille. Ja mitä suurimmalla levottomuudella heidän tuloaan nyt odotettiin.
Vihollisten laivasto saapuikin rannikoillemme heti purjehdusvesien keväällä jääkahleistaan vapauduttua. Laivastoon kuului tällä kertaa 80 alusta ja se purjehti milloin Nargön, milloin Porkkalan, milloin taas Hankoniemen seutuville, sulkien ja piirittäen siten Suomenlahden. Venäläiset laivat taas kiiruhtivat tyynesti ja sangen varovaisesti Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan, kuten viime kesänäkin. Joka hetki odotettiin, että voimakas vihollinen ryhtyisi luonnollisesti joihinkin toimenpiteisiin, mutta päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa, eikä vihollisen taholla minkäänlaista toimintahalua ollut havaittavissa. Levottomuus ja odotus jännitti mieliä.
Koko kevät ja alkukesä oli sinä vuonna tavattoman kaunis; ilma oli aina mitä ihanin, luonto hymyili ja versoi viehkeimmässä kukoistuksessaan ja kirkkaan sinervältä taivaalta paistoi miltei lakkaamatta säteilevä, heloittava aurinko. Vaikka vihollinen kiertelikin niin lähellä kintereillämme, oli eloisuus ja huvitusten hilpeys siitä huolimatta vallalla kaikkialla, miltei entistään ehompanakin, ainakin niissä piireissä, joihin minäkin kuuluin. Kun keisarisurua vielä kesti, ei luonnollisestikaan toimeenpantu mitään suurempia ja julkisia huvitilaisuuksia, mutta eihän se ollut esteenä kuitenkaan toimeenpanemasta pikku huvituksia perheissä taikka sitten tänne sijoitetun Grodnon husaariupseeriston toimesta vaikkapa joka päivä.
Niinpä muodostuikin huvituksien jakso sangen vaihtelevaksi. Milloin kodeissa niitä toimeenpantiin, milloin tehtiin huvimatkoja ympäristölle, jolloin soittokunta oli aina mukana ja jolloin luonnon helmassa, milt'ei vihollisen nenän edessä ja nähden syötiin päivällisiä ja tanssittiin. Tavallisimmin oli huvitilaisuudet kuitenkin järjestetty Kaivohuoneelle, jolloin väliajoilla aina riennettiin, joku naisista käsivarteen nojaten, katselemaan rantapattereilta mahtavia, valtavia savupatsaita, jotka mereltä nousivat ja siellä liikkuivat edestakaisin — kaukana etäisyydessä, kimmeltävällä merellä. Tuntui niin omituiselta — tällainen huumaava hilpeys ja ilo uhkaavan vaaran edessä, jolloin huomispäivä epävarmuuden hämärään oli kiedottu. Tämä kaikki tuntui kuin tanssilta tulivuoren aukolla, jossa vuoren purkaantumista joka hetki voitiin odottaa.