Lukukausi oli jo kauan sitten loppunut, juhannuskin livahtanut ohi, mutta alituiset loppumattomat huvitukset pidättivät minua yhä kaupungissa ja houkuttelivat minua lykkäämään lähtöäni päivästä päivään. Eikä minulla mitään erityistä aihetta ollutkaan lähtöäni kiirehtiä, sillä isäni, jota talven aikana oli kohdannut pari kertaa lievä halvaus, oli päättänyt kesällä olla kylmävesiparannuksilla Turussa ja muuten niin vieraanvarainen ja vieraita täynnä tulvehtiva Björkboda tulisi senvuoksi olemaan tänä kesänä autio ja tyhjä. Minulla ei näinollen ollut mitään kiirettä matkustaa sinne.
Päätinpä siis tämän aikani käyttää pistäytymällä hieman itäänpäin, syntymäkaupungissani Viipurissa, jossa en senkoomin ollut käynytkään kun sen paikkakunnan kaksivuotiaana lapsukaisena jätin vanhempieni muuttaessa Helsinkiin. Paitsi tätä mieltäkiinnittävää puolta asiassa, oli minulla siellä useita läheisimpiä ystäviäni, kuten Vilhelm Tavast, veljekset Otto ja Jaakko Alfthan ja Georg Palmroth (sittemmin Viipurin hovioikeuden varapresidentti); hänen piti tulla matkatoverikseni ja hänen luonaan piti minun asuakin Viipurissa ollessani.
Heinäkuun 5 päivänä läksimme matkalle, Palmroth ja minä; koko matkaa varten vuokraamillani vanhoilla, rämisevillä vaunuilla sitä lähdettiin. Kun olimme Porvooseen päässeet, jouduimme hieman selkkauksiin sinne sijoitetun sotilaspäällystön kanssa. Vihollisten laivoja oli näyttäytynyt kaupungin läheisimmässä saaristossa, jonka vuoksi oli annettu erityinen määräys, ettei kukaan saanut matkustaa ilman paikallisvirastojen todistusta. Kun me emme tuosta säännöstä mitään tienneet ei meillä myöskään moista passia ollut ja niinpä kuletettiin meidät yllämainittujen viranomaisten eteen, josta vihoviimein, sittenkuin meitä siellä oli perinpohjin tutkisteltu ja tultu varmuuteen siitä että olimme vain rauhallisia ylioppilaita emmekä mitään valepuvussa liikuskelevia vihollisia, meille tuo tarpeellinen todistus annettiin. Mutta tuo rettelö viivytti meitä kuitenkin siksi paljon, että ilta oli jo joutunut ja me katsoimmekin senvuoksi mukavimmaksi lykätä lähtömme seuraavaan päivään.
Jatkoimme matkaa sitten aamulla 6 päivänä heinäkuuta. Kun olimme ennättäneet noin penikulman päähän Loviisasta, alkoi sieltä kohota sakeaa mustaa savua, joka yhä sakeni ja näytti yhä kamalammalta kuta lähemmä kaupunkia me tulimme. Laajalta alueelta kohoili tiheitä, mustia savupilviä korkealle taivaalle ja niiden lomasta näkyi liekkien hulmunta kuinka ne vinhan tuulen mukana leimusivat, kiemurtelivat ja nuoleskelivat ympäriinsä ja kuinka ne hetki hetkeltä yhä kiivaammiksi ja laajemmiksi kasvoivat. Oli selvä, että koko kaupunki oli tulessa.
Vihdoin pääsimme onnellisesti majataloon; se sijaitsi kaupungin syrjäpuolella ja kuului senvuoksi niiden harvojen talojen joukkoon, jotka olivat säästyneet liekkien uhriksi joutumasta. Yleensä vallitsevan kauhistuksen ja sekasorron vuoksi oli kerrassaan mahdotonta saada hevosia jatkuvaa matkaa varten. Meidän täytyikin sentähden jäädä kaupunkiin ja niin jouduimme olemaan kaupungin perinpohjaisen hävityksen todistajina.
Nähdessä kokonaisen kaupungin ilmitulessa palavan, oli se kauhea näytelmä, joka ei voi koskaan mielestä häipyä. Kaikkialta kuului avun, epätoivon ja valituksen huutoja, kaikkialla pakeni onnettomia asukkaita, asettautuen vähäisen omaisuutensa kanssa, mitä liekkien syleilystä pelastetuksi olivat saaneet, teille ja torille. Kauhistusta ja sekasortoa on mahdoton kuvailla. Tuolla juoksenteli epätoivon valtaan joutunut äiti hakien lapsiaan, tuolla taas etsiskelivät lapsiraukat vanhempiaan, kaikki itkien ja valittaen nähdessään vanhat, hauskat ja kodikkaat talonsa ja niiden mukana vähäiset talous- ja huonekalunsa, monen ainoa omaisuus, perustuksiaan myöten poroksi palaneen.
Epätoivon ensimäisessä huumauksessa syytettiin englantilaisia koko onnettomuudesta. Muutamia englantilaisia laivoja näet majaili kaupungin ulkopuolella ja olivat ne edellisenä päivänä räjäyttäneet pienen Svartholman linnoituksen ilmaan. Ajateltiin, että he jollakin harhaan tähdätyllä pommillä olisivat sytyttäneet kaupungin, mutta tulipalon olikin todellisuudessa, kuten sittemmin tuli ilmi, aiheuttanut huolimattomuus, ja »vihollinen» sensijaan osoitti huomattavaa ihmisystävällisyyttään tarjoten apuaan sammutustöihin; avunkättä eivät kaupunkilaiset kuitenkaan vastaanottaneet. Tulipalo raivosi koko päivän, pahimmin ja tuhoisimmin kuitenkin yöllä, kunnes sen vimma aamun koittaessa talttui, mutta silloinpa olikin jo milt'ei koko kaupunki — 90 taloa — palanut poroksi.
Oltuamme kokonaisen vuorokauden ajan Loviisan kauhistuttavan palon todistajina ja vietettyämme yömme omissa matkavaunuissamme, pääsimme vihdoin seuraavana aamupäivänä jatkamaan matkaamme Viipuriin. Siellä vietin minä yli kaksi viikkoa silkkoja ilonpäiviä odottavien hyvien ystävieni Tavastin, Alfthanin veljesten ja matkatoverini Georg Palmrothin kanssa, jonka herttaisen äidin luona minä asuin. — Hän oli vielä, vaikkakin vanhuusvuosiaan vietti, kerrassaan kaunis ja komea nainen. — Alustapitäen oli tarkoitukseni ollut viipyä Viipurissa vain muutamia päiviä, mutta joka taholta minulle osoitettu sydämellinen vieraanvaraisuus houkutteli helposti minut jäämään sinne pitemmäksikin aikaa. Siihen aikaan ei ollut kulunut kuin kaksikymmentä vuotta siitä, jolloin isäni luopui Viipurin läänin maaherranvirasta; maaherrana siellä oli hän ollut seitsemän vuotta, voittaen olinajallaan puolelleen läänin ja kaupungin asukkaiden arvonannon ja kunnioituksen; he pitivät maaherrastaan. Siellä olikin vielä elossa useita, jotka kiitollisuudella ja rakkaudella isääni ja hänen iloista, aina avointa ja vieraanvaraista taloaan muistelivat ja jotka tiesivät äitini herttaisuudesta kertoa. Kun he kuulivat, että joku heidän pojistaan nyt oli paikkakunnalla, pyydettiin minua vieraisille useihin sellaisiin perheisiin sekä kaupungissa että ympäristössä sijaitsevilla maatiloilla. He tahtoivat nähdä vanhan ystävänsä pojan ja lähettää hänen mukanaan tervehdyksensä. Tällä tavalla jouduin minä aivan odottamatta olemaan monet päivät erinomaisen suosittu juhlittava ja kutsuttiin minua vierailulle paljon useampaan paikkaan kuin voin ajan niukkuuden vuoksi mennä. Tunsin itseni onnelliseksi ja olin erittäin mielissäni siitä, että minut niin ystävällisesti ja hyvin vastaanotettiin. Enkä ollut sen vähemmän iloinen, vaikka hyvin huomasinkin, että tällainen kohtelu oli kokonaan vanhempieni ansio. Erityisesti muistan Viipurissa viettämistäni päivistä ne kolme päivää, jotka elin Alfthanien luonnonihanalla maatilalla Kirjolassa; siellä ei heidän vanha, kunnon äitinsä hetkeksikään väsynyt mitä ylistävimmin sanoin puhumasta läheisesti tuntemastaan ja pitämästään ystävästään, minun äidistäni.
Wiipurissa olin muun muassa tullut tutuksi kolmen nuoren insinööriluutnantin kanssa, jotka kaikki olivat toimessa Saimaan kanavan rakennustöissä. He olivat Carl August Ekström (sittemmin kapteeni ja toiminimi Hackman & C:o osakas), Alfred Vasastjerna (sittemmin everstiluutnantti ja yli-insinööri) ja hänen veljensä Evert (myöhemmin ratatirehtööri). He ehdottivat minulle, että lähtisin huviretkelle Saimaan kanavalle ja matka heidän kanssaan olikin kerrassaan huvittava. Kun vihdoin saavuimme Lappeenrantaan, jossa eräs höyrylaiva oli parhaillaan lähdössä Kuopioon, ehdotin minä vuorostani retkeilyä kauniille Saimaalle. Ehdotus oli liian houkutteleva vastaanpantavaksi ja niinpä siihen vaikeuksitta ja tinkimättä suostuttiinkin. Vanhat vaunumme sovitettiin laivaan ja niin lähdettiin matkalle nykyaikaisiin vaatimuksiin verraten sangen alkuperäisellä laivalla.
Oli niin ihana, kaunis kesäpäivä kuin toivoa suinkin voi. Koko Saimaa päilyi rasvatyynenä, ei tuulen löyhähdyskään sen pintaa rikkonut. Lukemattomilta kaskimailta kohonnut hieno sauhu oli kuin ohuena harsona laskeutunut koko seudun yli, joka senvuoksi väriltään vivahteli vaaleansinisenä ja sinipunervana. Viillätimme pitkin Saimaan pintaa kuin halki pieniä saaria ja luotoja tiheässä kasvavan saaristomeren; saarilla ja luodoilla nuorta, mehevää lehtimetsää kasvoi vedenkalvoon saakka, ja ne muodostivat välilleen loppumattomia katsantoaloja, jotka silmien eteen avautuivat milloin puukujanteiden tapaisina, milloin pienten vihreiden kukkavihkojen kaltaisina, joita valkoiselle liinalle on siroteltu. Ihanaa, kaunista kaikkialla, minne hurmaantuneen silmäyksensä vain suuntasi! Mutta kuitenkin siitä huolimatta teki luonto surumielisen, jopa vihdoin väsyttävänkin vaikutuksen, sillä kuva, vaikkakin niin kaunis, oli aina samanlainen ja tuntui senvuoksi yksitoikkoiselta. Vaihtelua puuttui. Kaikki täällä oli niin hiljaista ja rauhaisaa, ei näkynyt ihmisasuntoa missään päin, ei jälkeäkään viljelyksestä, tuskin ainoatakaan venettä matkan varrella tapasimme. Kaikki oli autiota ja kuollutta tämän viheriöitsevän loiston ja ihanuuden keskellä. Tuntui kuin olisi kulkenut asumattomilla erämailla, ja senpävuoksi iloisiksi tultiin, kun vihdoinkin muutamia rakennuksia päivällisen seutuvilla pilkahti esiin ja laiva laski laituriin Puumalan kirkonkylän edustalla.