Sieltä jatkettiin matkaa yhtä autioiden, mutta jos suinkin mahdollista vieläkin kauniimpien seutujen läpi Savonlinnaan, jonne myöhään illalla saavuimme ja astuimme laivasta maihin. Koko päivän olimme tuolla kiipperällä laivapahasella viettäneet ja se päivä olikin ollut sangen hauska, sillä kaikeksi onneksi olimme me niin sanomattoman hilpeän tunnelman valtaamina, ett'emme sanottavasti tunteneet sitä synkkää vaikutusta, jonka tuo salomaa muuten, ihanuudestaan huolimatta olisi herättänyt.
Seuraavana päivänä katseltuamme Savonlinnan pientä kaupunkia, sen ympäristöjä ja vanhaa Olavinlinnaa, joka sievällä, vuolaan virran ympäröimällä pienellä saarella kaupungin vieressä sijaitsee, läksimme paluumatkalle, tällä kertaa maanteitse Punkaharjun kautta. Kun Punkaharjulle olimme saapuneet, lähetimme vaunut tyhjänä edeltäpäin ja itse kävelimme perässä pitkin harjua koko ajan ihastuksen ja hurmauksen valtaamina, sillä hurmaava oli tosiaankin se näköala, joka siellä hämmästyneiden silmiemme eteen avautui. Edessämme leveni helmi kaikkien maamme ihanien maisemien ja näköalojen joukossa. Korkealta, kapealta, paikoin jyrkältä harjunselänteeltä näki loppumattomia näköaloja, joissa metsät ja järvet keskenään vaihtelivat, taampana jälleen metsät ja järvet lomikkain kuvastellen kunnes maisema kaukana taivaanrannan kanssa kangastavaan syleilyyn yhtyi.
Punkaharjulta johti matkamme etelään päin Imatralle, jossa viivyttiin yksi päivä katsomassa kosken suuremmoista näytelmää, kuinka siinä tavattomat vesimäärät vaahtoavalla vauhdilla syöksyvät alas korkeudesta pitkin kosken uomaa. Pistäytyämme sieltä käsin Vallinkoskella, matkustimme Imatralta seuraavana aamuna ja saavuimme iltasella Viipuriin. Siellä vietin vielä pari hauskaa päivää ystävien parissa, jonka jälkeen läksin paluumatkalle Helsinkiin.
Ainoastaan vähäpätöisempiä tapauksia on tämän kesän alkupuolelta huomattava. Kesäkuun 5 päivänä vaihdettiin muutamia laukauksia erään Hankoniemen luona sijaitsevan patterin kanssa; kesäkuun 21 päivänä taas räjäytettiin »fort Slavan» pieni varustus Kotkan luona ja poltettiin muutamia rakennuksia siellä; 22 päivänä ammuttiin muutamia laukauksia Santahaminan pattereita vastaan, joiden päällikkönä silloin oli kenraalisetäni; heinäkuun 5 päivänä räjäytettiin taas ilmaan Svartholman vähäpätöinen linnoitus. Senjälkeen purjehtivat laivastot Pohjanlahdelle ja kävivät siellä tervehtimässä useampia avoimia rantakaupunkeja. Kaikeksi onneksi ei amiraali Plumridge tänä kesänä ollut laivaston päällikkönä; sen taholta osoitettiinkin nyt suurempaa ihmisyyttä, jonka vuoksi ei laivasto mitään mainittavampaa vahinkoa tällä kertaa tehnytkään. Kaikki näytti siltä kuin ei liittoutuneella laivastolla muuta tehtävää olisikaan kuin pitää purjehdusvetemme piiritystila, sulku edelleen voimassa.
Englantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja tiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta niille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen kohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn kaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat olivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida Airiston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs soma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.
Sikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen haluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha silmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään venelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään englantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo taaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja ja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen suojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten laivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli jo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet vesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille menijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden juuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen näkivät ja huusi täyttä kurkkua:
»Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen Tojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat juustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä menojani!»
Mutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä he tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he sitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja ett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he niistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.
Vene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo Pukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä työnnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan matkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli Suomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se kulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt mummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman kuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin yhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi lakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.
Kun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla saamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai rauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä suuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi kuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.