Matkaani Viipuriin ja Saimaalle oli kulunut täsmälleeen yksi kuukausi tullessani takasin Helsinkiin elokuun 5 päivänä, ja minä aijoinkin viipymättä jatkaa matkaani Turkuun, jossa perheemme silloin oleskeli isäni kylpykauden aikana. Mutta kun sain kuulla, että millä hetkellä tahansa voitiin odottaa tapahtuvan suuremmoisia tapahtumia, päätin viipyä Helsingissä vielä jonkun aikaa. Ja minä olinkin tullut oikeaan aikaan saadakseni olla todistajana suuremmoisimmassa näytelmässä, mitä yleensä milloinkaan on tilaisuudessa näkemään.
Sillä parahiksi näinä päivinä olivat laivastot jälleen kokoontuneet Porkkalan luo, jonne sitäpaitsi oli tullut vedenpäällisiä tykistöpattereja, bombardeja ja joukko tykkivenheitä; tämä kaikki osoitti että jotain vakavampaa nyt oli tekeillä. Senpävuoksi ei minua haluttanutkaan matkustaa pois Helsingistä.
Elokuun 8 päivänä purjehti koko yhdistynyt laivasto Viaporia kohden ja kaikkien suureksi hämmästykseksi sellaista reittiä pitkin, jota eivät meidän luotsimme, ei merikortit, eikä meriväen päällikkökuntakaan tuntenut. Laivasto asettui taistelulinjaan Rönnskärin ja Gråharan välille noin neljän kilometrin päähän linnoituksesta. Puoliväliin, linnoituksen ja suurien sotalaivojen välille asetettiin veden päälliset patterit, bombardit ja tykkivenheet, jotka lakkaamatta liikuskelivat edestakasin. Långörin kalliolle sijoitettiin patteri järeitä, kauaksi kantavia tykkejä.
Kun me kaupunkilaiset, joita oli tungokseen asti sulloutunut seisomaan Ullanlinnan kalliolle, näimme vihollisten tuollaisia järjestelyjä puuhailevan, valtasi meidät sanomaton kauhistus. Että Helsinki nyt oli tuomittu varmaan perikatoon, sen jokainen selvästi havaitsi, eikä siinä epäilemistä ollutkaan. Kaikki koettivat nyt kiireesti pelastautua itse ja pelastaa tavaroitaan, omaisuuttaan odotetun hävityksen käsistä. Joukonneuvosta pakenivat asukkaat asunnoistaan ottaen mukaansa kalleimman omaisuutensa. Osa sijoittui esplanadeille, jotka pian olivatkin täynnä väkeä ja tavaraa. Myöhästyneemmät valtasivat huostaansa samalla tavalla Kaisaniemen puiston, Töölön ja Eläintarhan, ja kun nekin olivat täyttyneet, suunnattiin pako ja tavarain vienti Korkeasaarelle ja Sörnäisten viereisille rannoille.
9 päivän aamulla ryhtyi vihollinen pommitukseen. Silloin alkoivat tulikuulat viuhua kaarenmuotoista rataansa korkealla ilmassa samalla kun tuliraketit suoremmassa tasossa ja lähempänä vedenpintaa kiitivät. Ja hämmästys oli suuri nähdessämme kuinka uskomattoman varmalla tarkkuudella ne sattuivat tarkoitettuun maaliinsa. Vain joku ainoa putosi veteen tahi räjähti ilmassa. Jo parin tunnin ampumisen perästä alkoi linnoituksesta kohota valtavia savupatsaita, jotka yhä enemmän ja enemmän laajenivat. Linnoituksessa oli näet suuret halkovarastot, useat puusta rakennetut asuinrakennukset ja muutamia vanhoja ruotsalaisaikuisia kasarmeja syttynyt palamaan ja joutunut siten liekkien uhriksi.
Ensialussa vastasivat venäläiset tykit vihollisen tuleen, mutta montakaan laukausta ei ollut ammuttu ennenkuin jo huomattiin, ett'ei heidän luotinsa kantaneet kuin puoliväliin, pudoten jo siellä mereen. Siihen katsoen olikin jatkuva ammunta turhaa ja vain ruudin hukka. Senpävuoksi kreivi Berg käskikin lopettaa ampumisen. Tykit olivat liijan vanhanaikaisia ja ruuti liijan heikkoa. Ainoastaan uudelleen rakennetuilta pattereilta Santahaminassa ja Drumsössä ammuttiin muutamia laukauksia, nekin tosin mennen mitättömiksi saamatta aikaan mitään sanottavaa vaikutusta.
Yöllä saatiin nähdä kamala mutta samalla suuremmoinen näytelmä. Liekit palavasta Viaporista kohoilivat kirkkaina laajoilta aloilta kohti tyyntä, tummansinistä taivasta, valaisten taivaankannen laajalti heijastuksellaan. Pommit ja paloraketit lätisivät herkeämättä ilmassa, ja silloin tällöin kuului tärisyttävää jyrinää jostakin ilmaan räjähtävästä ruutikellarista, jolloin aina valtavat savupatsaat pöllähtivät korkealle taivasta kohden.
Pelko ja säikähdys oli päivän pitkään yhä voimakkaammin vallannut kaupunkilaiset. Jokainen kellä vain elävä henki oli pakeni läheisiin, ympäröiviin puistoihin, vieden mukanaan kaikki mitä suinkin voi. Kauppiaat koettivat pelastaa varastojaan ja epätoivon hetkellä yrittivät vielä monet talonomistajat tarjota talojaan pilkkahinnasta, mutta eivät saaneet luonnollisesti ostajaa tällaisen yleisen pakokauhun vallitessa.
Yön ajaksi yrittivät pakolaiset järjestää olonsa niin hyvin kuin olosuhteet suinkin sallivat. Lakanoilla, matoilla ja uutimilla, kaapeilla, lautalaatikoilla ja tavaramytyillä aitasi kukin itseään ja perhettään varten jonkunlaisen eroitetun alueen naapurien ja muiden ihmisten nenäkkäiden, julkeiden katseiden suojaksi. Siellä sattui kulkija usein näkemään monenlaisia perheenkeskeisiä hullunkurisia kohtauksia. Jotkut makasivat vuoteillaan ympärillään lapset ja kätkyet; toiset keittivät itselleen ruokaa; jotkut mummoset juttelivat rakkaan kahvitilkkansa ääressä nyt tulemaisillaan olevasta maailmanlopusta; jotkut taas hakivat lohdutusta pullon suusta tänä surun vaikeana hetkenä. Kaikkialla kohtaukset kirkkaansinisen yötaivaan alla luonnonhelmassa, jonne valaistus palavasta linnoituksesta heijastui.
Seuraavana päivänä jatkoi vihollinen vielä ampumistaan yhtäläisellä voimalla, joskaan se ei nyt enää aikaansaanut samanlaista komeaa näytelmää liekkipaljouksineen ja palavine rakennuksineen, sillä kaikki mikä suinkin palaa voi, oli jo liekkinä ilmaan kohonnut. Nyt oli jälellä vain savua ja pienempiä tulen tuikahduksia. Mutta yhtä voimakkaana kuului kuitenkin yhä räjähteleväin pommien jylinä ja sortuvien muurien ryske. Alussa kaikki vallannut kauhistus alkoi vähitellen häipyä, sillä nyt oltiin jo asioita ennätetty ajatella ja tultu huomaamaan, että jos vihollisen aikomus olisi ollut ampua kaupunki raunioiksi, olisi hän hyvin kyllä voinut sen tehdä, mutta vihollinen osoitti aivan selvästi, koskapa ei ainoatakaan laukausta sille taholle suunnannut, ett'ei se sellaista ensinkään tarkoittanutkaan eikä aikonut.