Pommitusta kesti kuitenkin koko päivän ja vieläpä seuraavan yönkin kello 5 asti aamulla, jolloin se yht'äkkiä loppui. Arvion mukaan oli näiden 46 tunnin aikana noin 20,000 pommia singahutettu linnoitusta vastaan.
Laivastot jäivät vielä vuorokaudeksi samoihin asentoihin; sitten vetäytyivät ne takaisin Porkkalaan.
Kaupunkilaiset vetäytyivät samoin pakopaikoiltaan kimpsuineen kampsuineen takasin tyhjentämiinsä asuntoihin, ja ilo oli suuri siitä, että vaara ainakin tällä kertaa oli ohitse.
Kun vihollisten laivastot olivat purjehtineet pois ja olot alkoivat jälleen palautua tavanmukaisille latusilleen, matkustin minäkin Turkuun tapaamaan omaisiani. Vietettyäni siellä muutamia päiviä menin Louhisaareen, jossa viivyin viikon. Vasta kuukauden lopulla saavuin Björkbodaan; ennen se oli ollut ilon tyyssija ja vieraita täynnä, mutta nyt se isäni äkkiä kiihtyvän sairauden tähden oli hiljainen ja tyhjä. Tahdoinkin senvuoksi niitä pikimmin päästä takasin Helsinkiin, ja saavuinkin sinne jo syyskuun puolivälissä.
Tultuani kaupunkiin pääsin erään setäni adjutantin seurassa pistäytymään Viaporissa. Suuresti hämmästyin minä siellä nähdessäni kuinka vähäinen noiden tuhansien pommien aikaansaama vahinko oikeastaan oli. Tosinhan halkovarasto ja puurakennukset olivat poroksi palaneet ja näkyipä kivirakennuksissakin reikiä siellä täällä, mutta tuo vahinko oli kuitenkin verrattain vähäpätöinen katsoen hävityksen suuriin ponnistuksiin, sillä varsinaiset kiinteät muurit eivät näyttäneet erittäin pahoin turmeltuneen. Muutamin paikoin näkyi kyllä suurempia orkosia valleissa, mutta katsoen vallien mahdottomaan paksuuteen, olivat ne aivan vähäpätöisiä. Pahimmin näyttivät luodit hävittäen temmeltäneen itse amiraalikuntarakennuksen seuduilla; rakennus olikin jonkun verran turmeltunut, mutta ihmeellistä kyllä — ei yksikään pommi ollut sattunut Ehrensvärdin hautaan.
Liittoutunut laivasto viipyi tänä syksynä kuten edellisenäkin meidän vesillämme aina marraskuun puoliväliin saakka, kuitenkaan ryhtymättä enää mihinkään urotöihin; vasta talven lähestyessä vetäytyi se pois rannoiltamme.
Tosin tuntui kerrassaan helpotukselta nähdessä laivaston purjehtivan näiltä vesiltä matkoihinsa, mutta pitkä talvi, joka nyt jälleen edessämme värjötti, eroitti meidät kuitenkin muusta maailmasta ja vaikutti, että täällä yhä raskaammalta tuntui se eristetty tila, jota jo oli kestänyt kaksi vuotta. Levottomuudella ja jonkunlaisella vavistuksella kysyikin kukin itseltään, vieläkö tällaista tilaa kauemmin tulisi kestämään ja tulisiko vihollinen jälleen näyttäytymään vesillämme, kun aallot ensi kerran taaskin vapaina rantojamme huuhtovat?
Huolimatta parhaillaan kestävästä sodasta ja ajan suuresta vakavuudesta ei iloinen seuraelämä Helsingissä kuitenkaan näyttänyt siitä ehkäisevästi ensinkään kärsineen. Keisarisuru oli nyt jo ohi ja samalla myöskin poissa se painostus, joka edellisenä talvena oli estänyt toimeenpanemasta suurempia ja yleisiä huvituksia ja muita sellaisia tilaisuuksia. Eloisa, hilpeä tunnelma hulmahti jälleen valloilleen, nyt vielä entistään ehompana, ikäänkuin tahtoen korvata sen mitä tässä suhteessa oli menetetty. Huvi- ja tanssikaudesta näytti senvuoksi tulevan erinomaisen loistava ja se alkoikin tänä vuonna tavallista aikaisemmin. Huvikausi alotettiin jo syyskuun lopulla, jolloin ruhtinas Tscherkaski ja hänen puolisonsa toimeenpanivat suuren juhlan ja tanssiaiset siihen aikaan asumassaan Valleenin (sittemmin Karamsinin) Hakasalmi-nimisessä huvilassa. Mikä tämän harvinaisen juhlan aiheutti, siitä kertoo oma pikku tarinansa.
Eräs Venäjän rikkaimmista ja mahtavimmista ylimyksistä, nuori monien miljoonain omistaja, ruhtinas Tscherkaski asui hovilinnassaan Moskovassa erinomaisen kauniin, komean puolisonsa kanssa, joka oli sanotun kaupungin kuvernöörin, kenraali Uschakoffin tytär. Mutta hän oli kiihkeästi, hillittömästi ja intohimoisesti kiintynyt erääseen tanssijattareen sikäläisessä suuressa oopperassa. Kun tanssijatar kuitenkin ylenkatseellisesti hylkäsi kaikki hänen houkuttelevat tarjouksensa, antoi hän eräänä iltana ryöstää neitosen, kun tämä teaatterista lähti kotiinsa päin, ja tuoda hänet palatsiinsa. Kun nainen sielläkin kylmäverisesti teki tenän, sanotaan nuoren ruhtinaan, viinin ja rakkauden huumaamana, hillitsemättömän, rajun vihan ja intohimon hetkenä murhanneen hänet ja heittäneen ruumiin ikkunasta kadulle.
Tämä tapahtui keisari Nikolain, tuon ankaran, aikana. Ei ruhtinaan syntyperä, ei varallisuus, eikä mahtavain sukulaisten rukoukset pystyneet häntä pelastamaan. Hänet tuomittiin karkoitettavaksi Siperiaan. Hän olikin jo matkalla sinne kun vihoviimein muutamain hänen vaikutusvaltaisten ystäväinsä onnistui saada rangaistus lievennetyksi siten, että ruhtinas alennettiin sotamieheksi koko elinijäkseen. Hänet pantiin sitten erääseen rykmenttiin, joka sodan aikana lähetettiin Suomeen ja sijoitettiin Helsinkiin.