Nään yllä äänettömän ulapan yöpilven varjon sinipunaisen kuin unen herkän, olemattoman tai unohtuneen siiven, ohuen,
Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää —
Ah, hengityskin merta myöten pois
kuin aavelaiva voisi viilettää,
ja joku jossakin sen nähdä vois.
Ma läsnäoloasi vapisen, sa kirkkain onni, saavuttamaton. Pian herätessä jälleen tuulien taas unet särkyy, etähällä on —
VALKEA HÄMÄRÄ
Meren suuri ja harmaa rauha
minun sieluuni selkenee.
Vesi pitkästä aaltoilusta
meren rannoilla hiljenee.
On ulappa kevyen kirkas:
Karit etäiset lähellä nään.
Kivet rannoilla selvinä piirtyy
meren valkeaan hämärään.
Olen lentänyt uupuvin siivin
meren pitkää pimeää
kuin harmaa haahkojen rivi,
jota silmä ei sumusta nää.
Nyt suuri ja harmaa rauha
yli kaiken selkenee,
ja väsynyt, levoton vesi
meren rannoilla hiljenee.