Niin hehkuen ruusut palaa
ja muratti on tumma kuin yö.
Suru vanha mun valtaa salaa
ja sydän kaivaten lyö.
Oli liian kirkasta silloin
yli maan, meren aaltoilun.
Minä peljäten odotan, milloin
olet julmasti pettävä mun.
Olen väsynyt loistehesen
mä metsäin, merien
ja tyhjään lakeutehen
ja kaikkeen — vain sinuun, ah en!
Näkemyksellisessä tuoreudessa ei näiden "Akvarellien" rinnalle voi asettaa monta runoa edes Verlaine'in omasta tuotannosta, niin raikkaita kuin useat niistä ovatkin. Lähinnä on ehkä "Viisaus"-kokoelman hurmaavan kaunis sonetti toivosta, joka "loistaa kuin oljenkorsi" — tähän runoon saamme toisessa yhteydessä palata —, tai "Bonne chanson'in" neljäs laulu, jossa runoilija seuraa silmillään junaikkunan ohi liitäviä maisemia, kehystäen niillä omia mielialojaan. Juuri näissä runoissa huomaa muutoin, kuinka nerokasta Verlaine'in intuitisioni saattaa olla, ja kuinka hän parilla ohitemmatulla sanalla saa esiin kaiken sen, mikä on olennaisinta kullekin tunnelmalle tai näkemykselle, satuttaen näin itse ydinhermoon. Esim. "Nevermore"-sonetissaan panee hän armaansa kulkemaan unelmoiden, hiukset ja ajatukset tuulessa, "les cheveux et la pensée au vent", ja jo nämä muutamat sanat riittävät loihtimaan esiin tuulisen syyspäivän ja rauhattomina harhailevat ajatukset.
Kaikkein nerokkaimpana ilmenee tämä Verlaine'in runoilijavaisto hänen yksityisissä runokuvissaan. Jo hänen ensimmäisestä kokoelmastaan voisi poimia niitä melkein kuinka paljon hyvänsä, ja tätä ihanaa valikoimaa lisäävät sekä "Bonne chanson", "Fêtes galantes", "Romances sans paroles" — varsinkin se! — että pari hänen myöhempää runokirjaansa. Sonetissaan "À une femme", Eräälle naiselle, vertaa hän näin armaansa huolia pääskysiin syyskesän taivaalla:
Et les soucis que vous pouvez avoir sont comme des hirondelles sur un ciel d'après-midi, — chère, — par un beau jour de septembre attiédi.
Ja huolet, joita teillä saattaa olla, ovat kuin pääskyset iltapäivän taivaalla, rakkaani, kauniina, lauhana syyskuun hetkenä.