On omituista ajatella, että juuri Lontoo joutui olemaan sinä ympäristönä ja sinä ilmapiirinä, jossa useimmat "Romances sans paroles"-kokoelman kappaleet ovat syntyneet — nämä 'sanattomat romanssit', jotka ovat runouden herkimpiä ja aineettomimpia. Ja ennen kaikkea hiljaisimpia: ne eivät edes laula, ne ovat vain melodista kuiskausta, lempeää ja arkaa hyräilyä, kauttaaltaan sordiinon vaimentamaa. Mutta vaikkakin ensi silmänräpäykseltä tuntuu käsittämättömältä, että suurkaupungin moniääninen humu on säestänyt niitä niiden syntymähetkellä, ei ole unohdettava, että ulkonaiset olosuhteet tavallaan olivat mitä edullisimmat. Sillä näinä ensi aikoina nauttii runoilija intensiivisesti siitä vapautuksen ja kevennyksen tunteesta, joka hänet valtaa kaiken kotoisen ikävän jälkeen; hän hengittää jälleen, on jälleen oma itsensä. Iloisissa, miltei poikamaisen vallattomissa kirjeissä purkaa hän hyvää mieltään parisilaisille ystävilleen, kertoo, pakinoi, ripittäytyy, puhuu runoistaan. Haltioituneena kertoo hän elämänsä olevan "tykkänään älyllistä" (sanaa ei kyllä ole otettava kirjaimellisesti, sillä Rimbaud piti kyllä huolen siitä, että Verlaine'istä ennen pitkää kehittyi Lontoon juomatavaroiden ja -paikkojen erikoistuntija), ja jatkaa: "Milloinkaan en ole työskennellyt niinkuin nyt. Minulle ei ole olemassa muuta kuin runoja — me voici tout aux vers". Pidemmässä tutkielmassa ansaitsisivat muutoin Verlaine'in kirjeet miltei oman erikoisen lukunsa, siksi hauskoja ja kirjoittajalleen kuvaavia ne ovat. Verlaine paljastaa niissä kaikki viehättävän pintapuoliset pakinoitsijaominaisuutensa, jotka pohjautuvat hyvään huomiokykyyn, eloisaan huumoriin ja kehittyneeseen itseironiaan. Hänen kirjeensä ovat vilkkaita ja antautuvia, jos kohta hiukan liioitellun puheliaita ja monisanaisia, joissa kevyesti kosketellaan mitä erilaatuisimpia asioita ja joissa mielijohteet ja päähänpistot raketteina sinkoavat. Samanluonteisia ovat myös hänen pakina- ja matkakuvaussarjansa, joita hän myöhemmin julkaisi, sellaiset kuin "Mémoires d'un veuf", Lesken muistelmia, tai "Quinze jours en Hollande", Kaksi viikkoa Hollannissa. Lisäviehätystä antavat vielä kirjeiden syrjiin piirustetut pilakuvat. Verlaine olikin sangen näppärä piirustelija, joka merkillisen suurella nautinnolla ikuisti varsinkin omaa rumaa itseään, liioitellen silmien tihruista viivaa, takaraivon ulkonevaa kaarta ja asun arveluttavaa "jätkämäisyyttä". Hän tiesi kerta kaikkiaan olevansa ruma ankanpoika, mutta tahtoi aina ja joka paikassa osoittaa olevansa siitä itse tietoinen, saaden näin naurajat puolelleen.
Mutta kaikkein mieluimmin viipyy Verlaine näissä Lontoon-kirjeissään siinä runokokoelmassa, joka vähitellen kasvoi hänen työpöydällään, sekä selostaa uusia taideihanteitaan, jotka tietoisesti eroavat parnassolaisesta. Jos jo "Bonne chanson" osoitti, että Verlaine oli etäytynyt penikulmien päähän siitä entisestä minästään, jonka mielestä aineen tuli olla marmoria, norsunluuta tai jalokiveä, rakentaa hän "Sanattomat romanssinsa" ratkaisevasti musiikin varaan. Tämän runokokoelman ohjelmarunona voisi olla kuuluisa "L'art poétique", jonka hän julkaisee vuosia myöhemmin, Jadis et naguère, "Ennen ja nyt"-kokoelmassa, ja jossa runossa hän ennen kaikkea vaatii lyriikalta musiikkia, sointuja, puoliääniä, himmeitä ja kalpeita värejä, pehmeyttä ja viivaherkkyyttä. Hänen ihanteensa on jo tällöin se "chanson grise", jonka mainioimpana edustajana hänet on mainittava maailmanlyriikassa — eikö esim. sadelaulu "Il pleut dans la ville" yksitoikkoisesti putoavine pisaroineen ole kuin ruumiillistunutta, tai oikeammin, runoksi tullutta lempeää harmautta? Että tämä hänen pyrkimyksensä, niin välitöntä ja sisäisen luomispakon aiheuttamaa kuin se olikin, samalla oli täysin määrätietoista, käy selvästi ilmi hänen tovereilleen kirjoittamissaan kirjeissä. "Säkeiden on noudatettava musikaalista systeemiä", sanoo hän kerrankin, "mutta ne eivät saa vaikuttaa lapsellisilta." Hän koettaa tulla siihen, että lukija, runoa lukiessaan, ei johtuisi ajattelemaan sen syntymäprosessia ja siihen pantua ponnistusta: sen tulisi tehota helppoudellaan ja vaikuttaa 'itsestään syntyneeltä'. Mutta tämä taiturimaisuuden tavoittelu ei vielä tällöin tukahduta taiteilijaa hänessä, päinvastoin lausuu hän, että ulkonainen vuolaus voi muodostua runoilijalle vaaralliseksi, kuten se esimerkiksi oli osoittautunut Glatignylle — sointuvan ja kauniin, mutta hiukan helppohintaisen "Les vignes folles"-kokoelman kirjoittajalle —, banalisoiden tämän liian helposti syntyneet säkeet. Ah, montakaan vuotta ei kulunut, ennenkuin sama, vaikka ankarampi tuomio oli sanottava hänen omista runoistaan!
Mutta kuka ajattelisi teorioja ja ohjesääntöjä "Sanattomien romanssien" yhteydessä — yhtä vähän kuin se, joka nauttii pehmeästi putoavasta kastepisarasta tai iltaruskosta, nauttiessaan ajattelee pisaran tai ruskotuksen kemiallista kaavaa, yhtä vähän haluaa lukija eritellen silpoa näiden runojen rakennetta. Eri ainekset sulautuvat niissä lumoavaksi kokonaisuudeksi, ne ovat ironisia ja tunteilevia, veikeitä ja tuskantäytteisiä. Väliin ne kertovat tai maalailevat — esim. sikermä "Paysages belges", Belgialaisia maisemia — mutta impressionistisesti, oikukkaasti, runoilija vetoaa niissä lukijan mielikuvitukseen aivan toisin kuin "Saturnolaisissa runoissaan", jotka olivat kiinteät ja 'valmiit'. Juuri tämä ilmava, viittauksellinen tekotapa saattaa ne niin ihmeellisen kevyiksi; ne ovat aineettomimpia mitä ranskankielellä on kirjoitettu — ja sillä on sentään kirjoitettu Lamartine'in hopeanhohtoiset mietelmät! — vailla kaikkea käsinpideltävää, kaikkea varsinaista runkoa. Mutta sentään eivät ne ole sanahelinää sanahelinän itsensä vuoksi, kuten monet Verlaine'in myöhemmistä runoista, ne ovat olemassa äärettömän herkän ja äärettömän varman runoilijaintuitsionin varassa, joka valaa niihin jotakin pyhää ja koskematonta. Näin on niidenkin runojen laita, joiden sanonta on tavallista puhe-ääntä lähellä — esim. sisäkuva "Le piano que baise une main frêle", Piano jota hento käsi koskettaa —: ne eivät kodikkuudessaankaan ole arkipäiväisiä ja banaaleja kuten esim. monet Coppéen samantapaiset säkeet, sillä niitäkin valaisee jokin mystillinen, sisäinen valo, joka ei ole tästä maailmasta.
Verlaine on myöhemmin puhunut paljon pahaa loppusoinnusta sinänsä ja sanonut, että olisi vaikeata luetella kaikkia niitä rikoksia, joihin se on tehnyt itsensä syypääksi. Tämä tuomio tuntuu ensi näkemältä hiukan omituiselta kun ajattelee, ettei hän itse milloinkaan luopunut riimistä, vaikkakin hän, musikaalisen korostuksen vaatimuksia silmälläpitäen, vaimensi sen yksinvaltiasaseman ja iskeväisyyden, näin löyhentäen niitä siteitä, joihin ei paljon oltu uskallettu koskea sitten Ronsard'in päivien. Itse asiassa merkitsi hänelle loppusointu, kuten soinnillisuus yleensä, äärettömän paljon, vieläpä enemmän kuin useimmille hänen edeltäjilleen. Victor Hugo on lausunut sanasta, että se on "un être vivant", elävä olento; Verlaine olisi voinut sanoa samaa kirjaimesta. Ennen kaikkea vokaalista: onkohan yleensäkään monta runoilijaa, joka olisi rakastanut o- tai a- tai i-vokaaleja kuin hän! Jo "Poèmes saturniens"-kokoelmassa alkaa syyslaulu tällä säeparilla: "Les sanglots longs de violon de l'automne" — paremmin kuin näillä viipyvillä, kullanhohtavilla o-ääntiöillä voisi tuskin luonnehtia "syksyn viulua", joka nyyhkyttää ja värisee.
"Sanattomissa romansseissaan" kehittää hän edelleen näitä arvoja. Erikoismieltymyksellä tuntuu hän viljelevän samaan säkeeseen kätkettyä kaksoisriimiä, sellaisia kuin: "Il pl_eu_re dans mon co_eu_r — — O br_ui_t doux de la pl_ui_e" — ja niin poispäin. Viimeisenä kehityskautenaan johtui hän tämän menettelytavan tähden mauttomiin liioitteluihinkin — esim. "Amour"-kokoelman XXV:ssä runossa lukija suorastaan kompastuu alituisiin kaksois- ja kolmisointuihin ja laskelmallisiin alliteratsioneihin. Täydellä syyllä tekee hän kerran itse pilkkaa tästä taipumuksestaan, kirjoittaen parodian "À la maniere de Paul Verlaine" (kokoelmassa "Rinnakkain", Parallèlement), joka alkaa tällä säkeistöllä:
C'est à cause du clair de lune que j'assume ce masque nocturne et de Saturne penchant son urne et de ces lunes l'une après l'une.
[Olen jättänyt suomentamatta tämän runon, koska sen ainoa kärki sisältyy muotoon ja loppusointuihin.]
"Romances sans paroles"-kokoelman päivinä valvoi kuitenkin hänen taiteellinen silmänsä ja varma suhteellisuus vaistonsa. Hän ei tehnyt riimistä yksinvaltiasta, vaan alisti sen palvelemaan salaisia aivoituksiaan, ja sai sen näin houkuttelemaan esiin kauneusarvoja, jotka tähän asti olivat olleet kätkössä. Kuinka hyvin saattaakaan muutoin ymmärtää, että ranskalaiset säveltäjät, kuten Albert Doyen, Debussy, Fauré, monet muut, ovat niin suuresti rakastaneet juuri näitä runoja! "C'est l'extase langoureuse", "Un grand sommeil noir", "C'est l'heure exquise", "O triste, triste était mon âme", ovat ihanassa kaikupuhtaudessaan ennen muuta sävellettyä sanaa. Sen lähemmäs musiikin sisäisintä olemusta on ihmiskieli tuskin missään maassa päässyt.
Mutta "Romances sans paroles" on niin rikas, että puhe "sävelletystä sanasta" voi yksipuolisesti käsitettynä viedä harhaan: se on samalla 'kuvakirja', hereimpiä ja värikkäimpiä mitä voi ajatella. Turhaan ei erään sen sikermän nimenä ole "Aquarelles" — suoranaisia maalauksia ovat monet näistä hänen "belgialaisista maisemistaan", impressionistisine, näennäisesti sinne tänne viskottuine väriläikkineen.
Esimerkiksi eräs sen runoista, "Green"! Runoilija saapuu aamukävelyltään rakastettunsa luo ja tarjoaa tälle syliin "hedelmiä, kukkia, lehtiä ja oksia", sanoen olevansa aivan kastehelmien peittämä, jotka aamutuuli on jäähdyttänyt hänen otsalleen: ainakaan näiden rivien kirjoittaja ei voisi mainita monta runoa, joissa maalauksellinen näkemys olisi niin mestarillinen kuin tässä. Lukija suorastaan näkee, kuinka laulelman "minä" harhailee vilppaassa aamussa sinne tänne, puistikon teitä, kurotetuin käsin poimien lehväksiä, joista hopeiset kastehelmet kimmeltäen satavat hänen hiuksilleen, otsalleen, käsilleen. Tämän runon tahtoisi kernaasti kokonaisuudessaan lainata, mutta suorasanainen käännös ei voisi tyydyttävästi välittää sen kauneusarvoja. Sen asemesta saakoon tässä sijansa eräs toinen "akvarelli", Spleen — V. A. Koskenniemen käännöksenä —: se ei tosin ole aikaisemmin mainitun veroinen, mutta joka tapauksessa sangen kuvaava sekin Verlaine'in laulajalaadulle: