"Shakespeare enfant!" oli vanha Victor Hugo, puol'tosissaan, puol'ironisena huudahtanut, kun Verlaine kävelytti hänen luokseen tuon seitsentoistavuotiaan koulupojan, jonka painamattomat runot näinä aikoina kiertelivät kädestä käteen Parisin taiteilijamaailmassa. Rimbaud'n ensi-esiintyminen olikin loistavimpia ja lupaavimpia mitä voidaan ajatella: hän oli todella ainoastaan seitsentoistavuotias luodessaan "Le bateau ivre"-runon, Juopuneen venheen, jonka hänen vastustajansakin lukevat maailmanlyriikan saavutuksiin. Sitten seuraa muutamia vaihe- ja seikkailurikkaita vuosia, enimmäkseen Verlaine'in seurassa, sekä erinäisiä runoja, jotka koottuina mahtuvat yhteen tavalliseen niteeseen. Myöhemmin kirjoittaa hän laajemman proosarunoelman "Une Saison en Enfer", Kausi Helvetissä, jossa hän lausuu "päivätyönsä päättäneenä" jättävänsä Europan: hän antaa tämän teoksensa painatettavaksi — hänen runonsa taas julkaistiin toisten toimesta —, mutta hävittää kohta miltei koko painoksen, niin että ainoastaan pari kolme ystäville annettua kappaletta pelastuu yleisestä perikadosta. Toimitus vaikuttaa miltei vertauskuvalliselta: on kuin Rimbaud sen kautta tahtoisi vapaaehtoisesti hävittää runoilija Rimbaud'n, tai osoittaa, että tämän päivätyö todella oli päättynyt. Sen jälkeen ei hän siedä, että kukaan puhuu hänelle hänen kirjallisesta tuotannostaan. "Naurettavaa — inhoittavaa", sanoo hän lyhyeen ja vie keskustelun muille aloille. Ja muutamia vuosia myöhemmin, tuskin kahdenkymmenenviiden ikäisenä, katoaa hän lopullisesti kirjallisesta maailmasta, yhtä äkkiä, yhtä yllätyksellisesti kuin hän oli siihen ilmaantunut; katoaa jäljettömiin, salaperäisesti, ottamatta jäähyväisiä ja koskaan palaamatta. Siitä pitäen häipyvät hänen jälkensä; hänestä ei tiedetä paljon muuta kuin että hän sittemmin vaelsi maasta toiseen ja maanosasta toiseen, toimien sirkuskiertueen johtajana Skandinaviassa, kameelinkuljettajana Etiopiassa, kauppamiehenä Javassa, Sumatralla, Abessiniassa ja Arabiassa, merimiehenä milloin siellä, milloin täällä, löytömatkailijana ja kaivostutkijana, harrastaen mitä erilaatuisimpia tieteitä ja asioita, mineralogiaa, kieliä ja rakennustekniikkaa, tilaten väliin laatikoittain kirjoja Europasta, mutta koskaan kirjoittamatta riviäkään "kirjallisuutta". Eräs muutamien kynäilijöiden toistama huhu on tehnyt hänestä vieläpä salaisen orjakaupan kätyrin, toiset taas väittävät hänen perustaneen tai ainakin koettaneen perustaa uuden uskonlahkon, asettuen itse sen profeetaksi. Mitään todisteita ei ole näiden huhujen puolesta tai vastaan, mutta Rimbaud'n suhteen ei mikään ole mahdotonta: hänessä oli yllinkyllin villiä seikkailunhalua, kylmää ja laskevaa kyynillisyyttä ja kaiken epäsovinnaisen tavoittelua; hän oli levoton ja juureton olento, jonka elämään mahtuivat mitä räikeimmät vastakohdat. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt vain yhtä asiaa maailmassa, harmautta ja yksitoikkoisuutta, ja niinkuin hän vaihtelua ja jännitystä saavuttaakseen olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa autuuden. Mutta sellaiset temperamentit kuluvat pian loppuun, ja kyllästys seuraa vääjäämättömästi tyydytetyn jännityksen jälkiä. Jos jo seitsentoistavuotias oli ollut pohjattoman väsynyt ja toivotellut "mustaa ja kylmää lammikkoa" minne hukkua, ja sanonut "tarpeeksi olleensa, tarpeeksi nähneensä ja tarpeeksi tunteneensa", kuinka loppuun palaneena mahtoikaan hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuolla, eräässä Marseilleen merimiessairaalassa! Ainoastaan sisar on hänen luonaan viime hetkellä, ja hänet haudataan ilman mitään kunnianosoituksia kirjallisen maailman taholta: se oli miltei unohtanut hänen olemassaolonsa, jo vuosikymmen sitten.
Arthur Rimbaud'n lahjakkuus oli tyypillisintä neron lahjakkuutta: hänessä ei ollut 'talangin' eli kyvyn säännöllistä ja säännösteltyä säteilyä ja tervettä luomisvoimaa. Hänen fantasiansa liikkui terävissä ja oikukkaissa äkkikäänteissä, loi perspektiivejä ja näkyjä, jotka huimasivat ja huikaisivat, taikka hurjia mielikuvia, jotka väliin hipoivat hulluutta. Hänen inspiratsionilähteensä ei ollut 'sydän' tai 'järki', se oli yksinomaan temperamentti, sairas ehkä, mutta monisärmäisyydessään ihmeellisen lumoava. Ei niin, ettei hän olisi kirjoittanut sellaisiakin runoja, jotka jättävät lukijan aivan kylmäksi outoudellaan ja teennäisyydellään, taikka sellaisia, jotka lingvistisessä uhkeudessaan särkyvät omaan rikkauteensa; hän on joka tapauksessa kirjoittanut säkeitä, jotka ovat Ranskan kirjallisuuden nerokkaimpia. Ennen kaikkea "Bateau ivre'in", Juopuneen venheen, jota Verlaine nimittää "Voiman valtakunnaksi": en tunne mitään runoa, joka yhtä aikaa olisi niin polttavan kuuma ja jäätävän kylmä kuin se. Siinä asuu sellainen vuolaus ja ryöppyävä vauhti, sellainen eksoottisten mielikuvien ja näkemysten rikkaus, sellainen metaforien rohkeus ja hurma, että lukija miltei vavisten, fyysillisessä hekumassa, antautuu sen raivoisten konsonanttiyhtymien kuljetettavaksi. Mutta siitä puhuu samalla niin suuri elämän tuntemus, niin pohjaton tuska ja kyllästys, että tuntuu arvoitukselliselta, kuinka 17-vuotias on intuitiivisesti voinut eläytyä sellaisen runon tunnelmaan. Miten valtava on kohta ensimmäinen säkeistö, jossa venhe liukuu virtaa alas: "kirkuvat punanahat" olivat valinneet laivamiehet maalitauluikseen, ja sen vuoksi ei yksikään käsi ole ohjaamassa peräsintä. Kymmeneen yöhön ei mikään lyhty ole vilkuttanut "haltioituneelle venheelle" silmää. Ah, mutta se on tuntenut nautintoa, jota tuskin lapset tuntevat "nauttiessaan hapanta omenaa": viheriä vesi on huuhtonut siitä pois kaikki ihmisten rumat tahrat ja viinipilkut, se on kylpenyt tähditetyssä ja fosforivälkkeisessä meressä, uinut yli syvyyksien, jonne joskus joku "hukkunut ihastuneena, mietteissään laskeutuu". Ja säkeissä, jotka yhä kasvavat ja paisuvat niinkuin meressä hyökyaallot, kuvaa venhe näkemyksiään, myrskyjä, salamoita, viheriöitä öitä, Floridan rantoja ja jäämeren ankeutta — niissä ei ole mitään "luonnonkuvia" tai kirjallista topografiaa, runoilija aivan kuin raastaa, kuumin käsin, symboleja ja nimiä sieltä täältä, saadakseen sanottua sen mikä hänen mieltään polttaa, mutta myös verhotakseen sen niin, ettei jokainen lukija näkisi hänen sielunsa hätää. Ja laskelmaa tai ei, miten intensiivinen onkaan tämän ryöppyävän runon hiljainen loppu, niin hiljainen, että se on kuin kuiskaus:
Mais, vrai, j'ai trop pleuré! Les aubes sont navrantes,
toute lune est atroce et tout soleil amer.
L'âcre amour m'a gonflé des torpeurs enivrantes.
O que ma quille éclate! O que j'aille à la mer!
Si je désire une eau d'Europe, c'est la flache
noire et froide où, vers le crépuscule embaumé,
un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche
un bateau fréle comme un papillon de mai.
Mutta totisesti olen liiaksi itkenyt! Aamunkoitot viiltävät, joka
kuu on julma ja joka aurinko katkera.
Karvas rakkaus on turruttanut minut kuin tylsään päihtymykseen.
Ah jospa emäpuuni pirstoutuisi! Ah jospa vajoaisin mereen!
Jos ikävöin jotakin Europan vettä, on se vain musta ja kylmä
lammikko, jonka reunalle jokin lapsi haikein mielin
kyyristyy tuoksuvassa hämärässä, laskien vesille
venheen, hennon kuin toukokuun perhonen.
Kun ajattelee Arthur Rimbaud'n elämää ja kohtaloa, saa tämä majesteettinen runo vieläkin valtavammat mittasuhteet, samalla kuin se vaikuttaa miltei profeetallisena ennustuksena.
Tässä yhteydessä emme voi yksityiskohtaisemmin viipyä hänen runoudessaan, sillä sellainen selostus veisi liian pitkälle. Sille on läpeensä oleellista jonkinlainen haltioitunut näkeminen, joka ei enää ole tästä maailmasta: täydellä oikeutuksella onkin Rimbaud itse sanonut joskus nähneensä sellaista, jota ihminen luulee näkevänsä — "j'ai vu quelquefois ce que l'homme a cru voir". Hän on luonut itselleen kokonaan uuden sanaston (hän ei turhaan olekaan puhunut verbin alkemiasta!), jossa hän vokaalisointujen tai konsonanttipatoutumien avulla on koettanut tulkita eri aistimusvaikutelmia ja niiden keskenäistä sukulaisuutta. "Les Assis", Ne jotka istuvat, "Paris se repeuple", Parisi kansoittuu taas, monet muut: ne edustavat "symbolistista runoutta" jo aikoja ennen kuin symbolismin varsinaiset syntysanat oli sanottu, ja viittaavat ratkaisevasti johonkin uuteen Ranskan lyriikassa.
Ja Rimbaud ihmisenä? Kieltämättä oli hän psykopatologinen ilmestymä, ja sellaisena arvoitus, joka ei ole matemaattisesti ratkaistavissa. Hänen nimensä tulee aina herättämään vastakkaisia mielipiteitä, kuten tähän asti; toiset näkevät hänessä varhaiskypsän neron, joka on luonut muutamia Ranskan kirjallisuuden suurenmoisimpia runoja, toiset tuskin muuta kuin kyynillisen seikkailijan, joka samalla oli jonkinlainen runollinen medio, elämänsä onnellisimpina hetkinä. Ja totta on, että Rimbaud itse tuntuu tehneen voitavansa, saattaakseen kaikki tähän jälkimmäiseen käsitykseen. Hänellä oli erikoinen taito työntää ihmiset luotaan ja paeta yksinäisyytensä erämaahan, niin paljon kuin hän tästä yksinäisyydestä kärsikin, sen vuoksi että hän yli kaiken halveksi ihmistä, eikä salannut halveksintaansa. Vaikeaa on kuitenkin sanoa, mikä kulloinkin oli Rimbaud'ta itseään, s.o., mikä hän oli, tai miksi hän teki itsensä, ja millaisena hän tahtoi näkyä ulospäin. Sillä samalla kuin dualismi oli Rimbaud'n kaikkein oleellisimpia ominaisuuksia, hän tahallisesti liioitteli tätä dualismiaan, viljellen sitä jonkinlaisella kylmällä nautinnolla. Kuvaavasti kyllä saattoi hän esim. aloittaa kirjeensä sanomalla: "Je et un autre", minä ja muudan toinen, tarkoittaen tällä toisella minänsä kahtiajakoa. Syyttä ei Verlaine eräässä hänelle omistamassaan runossa huudahda: "Rimbaud, ange et diable", enkeli ja paholainen, varmemmaksi vakuudeksi vielä harventaen ja sanan! Hänen olemuksensa perille on mahdotonta päästä juuri siksi, että hän itse on tehnyt voitavansa sulkeakseen tien sinne muilta. Silloinkin kun hän vaikuttaa rehellisimmältä ja "parhaalta", on hänessä paljon perverssiä ja sairasta asenteentavoittelua ja taas mittaamatonta ylpeyttä — nuorena myös verrattain vaaratonta porvarillisuuden härnäilyhalua ja nulikkamaista häikäilemättömyyttä — joka luo eristävän muurin hänen ympärilleen. Häntä kohtaan on aluksi miltei mahdotonta saada mitään sympatiaa. Mutta kun lukee hänen huohottavia itsetunnustuksiaan proosarunoelmassa "Une Saison en Enfer" tai ennen kaikkea hänen viimeisiä kirjeitään sisarelleen, joissa hänen sielunsa värisee sairaana, turvattomana ja rikkiraadeltuna, aivan kuin verinahkalle kuluneena, mykistyvät vastaväitteet. Lukija ymmärtää, että tätä ihmistä ei voida mitata tavallisin mitoin, sen vuoksi, että hän oli onnettomampi kuin muut, ja kykeni kärsimään intensiivisemmin kuin muut. Ja saman vaikutelman välittävät ne kuvat, joita hänestä on olemassa. Hän oli tavallaan demonisen kaunis, mutta yhtä hyvin vastenmielisen näköinen kylmine, julkeine silmineen ja kapeine kasvoineen, joiden vihertävä kalpeus silminnäkijöiden kertomusten mukaan aivan kuin hohti sisältäpäin valaistuna. "Olisi voinut uskoa hänen karanneen jostakin rikollisten kasvatuslaitoksesta", sanoo hänestä eräs Verlaine'in ystävä. Mutta ennen kaikkea muistuttaa hän jotakin romanttisen kauhutarinan salaperäistä "mustaa henkeä", joka itse onnettomana aiheuttaa perikatoa ja onnettomuutta jokaiselle, joka sattuu hänen tielleen.
Se, joka tuntee Verlaine'in impulsiivisen, kaikelle romanttiselle alttiin luonteen, saattaa käsittää, että Rimbaud teki häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Epäilemättä oli muutoin tyydytetyllä itserakkaudellakin pienoinen osansa tämän kuuluisan ystävyyssuhteen syntymisessä. Verlaine oli nimittäin eräs niitä ylen harvoja runoilijoita, jotka olivat löytäneet armon tuon itsekylläisen seitsentoistavuotiaan silmissä, ja poikanen kirjoittaa "Saturnolaisten runojen" luojalle tulkiten korkeaa mielisuosiotaan ja lähettäen muutamia runojaan. Helposti liikutettu Verlaine avaa sydämensä ja kotinsa ovet seposelälleen, ja nimittäen tuntematonta ystäväänsä "chère grande âme", rakas suuri sielu, pyytää hän tätä luokseen, eli oikeammin appivanhempiensa luo. Rimbaud, joka jo vuotta aikaisemmin on tehnyt kotikaupungistaan Charleville'istä lyhyen ja sangen fantastisen, mutta rahapulan lyhentämän pikamatkan Parisiin, noudattaakin suoraa päätä kutsua. Tämän jälkeen ovat Verlaine ja Rimbaud eroamattomat; Verlaine kuljettaa uutta hengenheimolaistaan kirjallisten ystäviensä luona, iltaseuroissa ja ravintoloissa, kaiuttaen superlatiiveissa nuoren runoilijan kunniaa. Mutta Verlaine'in toverit, aluksi uteliaina ja odottavina, eivät suinkaan yhdy ystävänsä ihastukseen; heti ensi näkemältä tuntevat he vastenmielisyyttä Rimbaud'n omituista, samalla kertaa tunkeilevaa ja passiivista olemusta kohtaan. Sillä Rimbaud, jossa elivät monet yli-ihmisen vaistot, ehkä ei aina sanan parhaassa merkityksessä, ei edes piitannut kätkeä halveksuntaansa: hän istui mykkänä ja välinpitämättömänä seuroissa, tuskin viitsien vastata tehtyihin kysymyksiin, syöden ja varsinkin juoden määrättömästi — useimmiten toisten kustannuksella! — ikävystynyt, ironinen hymynkierre kapeilla ja epäluotettavilla huulillaan. Tilanne kärjistyy sen jälkeen kuin Rimbaud eräässä iltaseurassa, alkoholin kiihoittamana, langettaa pari pilkallista sanaa eräästä läsnäolevasta runoilijasta. Suoranainen käsikähmä aiheutuu, ja Verlaine'ille annetaan tiukka uhkavaatimus "joko — tai", Rimbaud tai he: vast'edes eivät mitkään ovet olisi avoimina Rimbaud'lle! Rettelö kypsyttää Verlaine'issä jo aikaisemmin syntynyttä mielihalua — hänen kotoinen idyllinsä on alkanut päivä päivältä käydä yhä kuluneemmaksi, huolimatta siitä että Georges Verlaine hiljan oli nähnyt päivänvalon, ja runoilija kaipaa uutta ja toista ympäristöä. Varsinkin on Rimbaud'n läsnäolo ainaisten kohtausten aiheena, sillä rouva Verlaine ja hänen vanhempansa pitävät Rimbaud'ta aivan kirjaimellisesti nuoren aviomiehen pahana henkenä, samalla kuin he, ja luonnollisesti kylläkin, eivät suinkaan katsele lempein silmin tuon käenpoikasen rehentelemistä ja määräämishalua vieraassa pesässä. Verlaine'in elämäntapa oli säännöttömästä käynyt suorastaan mahdottomaksi; Rimbaud'n fysiikka tuntui sietävän millaisia yövalvomisia ja hurjia juominkeja hyvänsä, eikä vanhempi ystävä tietysti tahtonut olla häntä huonompi. Ja vielä, Verlaine'in appivanhemmat olivat vakuutettuja siitä, että Verlaine'in kiintymys Rimbaud'hon oli suorastaan luonnonvastainen, ja senkin vuoksi he vain yllyttivät tytärtään, jonka ainoana puheenaiheena aviomiehen kanssa alkoi olla avioero ja siihen liittyvät seikat. Kaikkien näiden tekijöiden yhteenlaskettu summa olikin se, että Verlaine ja Rimbaud eräänä kauniina heinäkuun päivänä istuvat rautatievaunussa, päämääränään Belgia, sittemmin Englanti. Matka oli kuitenkin päättyä lyhyeen, sillä Arras'n aseman ravintolahuoneessa alkavat toverukset, juomien ja matkahalun riehaamina, jutella kaikenkarvaisia mahdollisia ja mahdottomia juttuja, joissa he muka olivat näytelleet pääosia: he keskustelevat pöyristyneiden matkailijoiden kuullen murhista, raiskauksista ja muista konnantöistä. Poliisipsykologia, joka suinkaan ei osannut aavistaa, että ystävykset tahtoivat näytellä "valkonahkoja" alkuasukkaitten joukossa, vainuaa kammottavia rikollisia, ja nuo markkinaveitikat, katupojat tai karanneet alaluokkalaiset — sillä sellaisina esiintyivät ja sellaisia olivat nuo iloiset kumppanukset! — kuljetetaan suorinta tietä putkaan. Asia oli saada vakavankin käänteen, kunnes vihdoin Verlaine'in paperit selvittävät tilanteen, ja ystävykset saatetaan, poliisin ylivalvonnan alaisina, ensimmäiselle Parisiin menevälle junalle. Olihan herra Verlaine papereittensa mukaan runoilija, mutta kaikissa tapauksissa myös räyhääjä ja merkillinen olento, ja sen vuoksi oli suunniteltu ulkomaanmatka viranomaisten mielestä yhtä aiheeton kuin arveluttava. Sanomattakin on taas selvää, että Verlaine ja Rimbaud ennen pitkää muuttivat päinvastaista suuntaa kulkevaan junaan, ja niin saapuivat he ilman enempiä vaikeuksia Belgiaan, mistä he myöhemmin jatkoivat matkaansa Lontooseen.