Kirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että Mathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin aikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä ja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de Sivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja tunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen, — jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran — ovat maailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja rakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden olemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman minuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein sanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä. Sillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja kyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin taas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä "suloista tuskaa", jota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä oikein oma itsensä — hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen tuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää liikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää itseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on miltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä aina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen ihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla pelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa häntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena siitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen valaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja oikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata sanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan. Hereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii ihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka säteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka pesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden kuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, "et son reflet dans l'eau survit à son passage"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän hyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se on niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa! Ja kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään tämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo painunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä keskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot eivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan. Hän tuntee "raivoa ja vihaa" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka erottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun lempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat suljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen. Mutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään rakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan ole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje on kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä hetkellä, ehkä hän on "hyvin onnellinen ja unohtaa"! Kuvat vaihtuvat — helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä, ja "kuun venhe" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin. Ranskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta ja hereää runoa kuin tämä "La lune blanche"-laulelma! Ja kuin sinistä valoa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa lopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla, joka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan läikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä — silloin ei mikään paha enää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset häntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai päivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo kilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.

Näistä aineksista on "Bonne chanson'in" lemmenlyriikka ja sen parikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu — Charles Morice — valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies tarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin olisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä tuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat, on kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat samalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä, jotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan ihminen kirjoita kuin kerran elämässään.

Aivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi, että se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän itsetunnustuksissaan — "Confessions" — saattaakin puhua melkoisen armottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain hellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen puhuttelee. Tämä "cher petit bouquin", "pauvre cher recueil", rakas pikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen kaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten hän suoraan tunnustaakin: — — "ce que j'aime encore le mieux dans cette mienne pauvre oeuvre!" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että hänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset avaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa yössä.

* * * * *

Mutta meidän on aika solmia yhteen katkenneen kertomuksen lanka ja palata runoilijamme luo, jonka jätimme kesken kukkeinta idylliä.

Bonne chanson, "Hyvä laulu", Verlaine'in valoisin runokirja, ilmestyi v. 1870: verisenä vuotena siis, jolloin ulkonainen ja sisäinen sota runtelivat maata, ja jolloin parisilaisilla oli kestettävänään piiritystilan kaikki kauhut. Täydellä syyllä saattoikin vanha Victor Hugo, joka varsinkin elämänsä loppuaikoina kärjisti mielellään sanottavansa lyhyiksi ja painaviksi mietelauseiksi, lausua että se oli kuin kukkanen kranaatissa, "une fleur dans un obus". Näillä ulkonaisilla olosuhteilla tuli muutoin alusta alkaen olemaan erinomaisen suuri ja onneton vaikutus Verlaine'in yksityiselämässä. Olipa lähellä, etteivät ne tykkänään ehkäisseet hänen kaivatun avio-onnensa täyttymystä — pari kolme päivää ennen neiti Mathilde'in ja Paul Verlaine'in häitä komennettiin aseisiin myös sen ikäluokan naimattomat miehet, johon Verlaine kuului. Ripeällä toiminnallaan sai kuitenkin Verlaine tämän vaaran vältetyksi ja häät vietettiin; mutta myöhemmin, tovereitten esimerkin innostamana ilmoittautui Verlaine vapaaehtoisesti kansalliskaartin riveihin, jossa hänet määrättiin vartiopalvelukseen. Tämä ensimmäinen innostus, alussa hyvinkin suuri ja vilpitön, laimeni kuitenkin verrattain pian: ystäviensä parissa tyhjensi hän kyllä lukemattomia maljoja isänmaalle ja huusi äänensä käheäksi hurratessaan Tasavaltaa, mutta säännölliset vahtivuorot eivät olleet omiaan kiinnittämään hänen mieltään. Paljon ennemmin olisi hän istunut ylistämänsä "höyryävän iltateen" äärellä kotona, tai ehkä vielä mieluummin (sillä olihan hän päässyt toivomaansa päämaaliin!) iloisessa iltaseurassa sen viheriän myrkyn parissa, josta Mathilde joksikin ajaksi, Verlaine'in ystävien suureksi hämmästykseksi, oli voinut hänet vieroittaa. Luontaista laiskuuttaan seuraten alkaakin hän silloin tällöin ilman syytä "jäädä pois" virastaan; saa varoituksia, vieläpä kaksi vuorokautta vankeuttakin, kunnes hän vihdoin lääkärintodistuksen nojalla vapautetaan tästä vastenmieliseksi käyneestä asevelvollisuudesta, joten hän kevennetyin mielin saattaa antautua seurusteluun ystäviensä kanssa. Luonnollisesti ei kaikki tämä ole omiaan ilahduttamaan säädyllisiin tapoihin tottunutta nuorta aviovaimoa, joka ei voi olla tekemättä oikeutettuja vertailujaan rakastuneen ja palvovan kosijan ja ajoittain melko raakatapaisen aviomiehen välillä. Tuskin oli "Hyvän laulun" muste ehtinyt kuivua, sanookin eräs Verlaine'in elämäkerran kirjoittajista, kun jo epäsopu ja itku kuuluivat päiväjärjestykseen nuoressa kodissa. Vielä pahemmaksi muuttuu tilanne, kun Verlaine, osittain periaatteellisista syistä — "jo alusta alkaen rakastin ja ymmärsin tätä vallankumousta", sanoo hän "Tunnustuksissaan" — mutta luultavasti yhtä paljon taipumuksestaan mukavuuteen, jää Parisiin silloin kun hallitukselle uskolliset virkamiehet seuraavat Versailles'iin paennutta Thiers'iä. Mikään opinkiihkoinen kommunardi Verlaine tuskin oli, vasemmalle käyvistä mielipiteistään ja erinäisistä persoonallisista suhteistaan huolimatta — hän oli m.m. melko läheisessä kosketuksessa erääseen kommuunin johtohenkilöön, Raoul Rigault'hon, ja hänen ystävänsä Lepelletier toimitti "Tribun du peuple"-lehteä —, mutta hänestä tuntui helpoimmalta jollakin tavoin pysyä syrjässä asioiden kulusta ja olla jyrkästi alleviivaamatta aktiivista ja määrättyä kantaa, jota hänellä ei ollut. Jatkuvaisuuden lakia seuraten jääkin hän työhönsä Kaupunginhallituksessa, vaikkakin uuden isännistön ylivalvonnan alaisena. Kommuunihallitus, joka luonnollisesti mobilisoi kaikki käytettävissä olevat voimat, määrää tällöin herra Verlaine'in sanomalehtiosaston virkailijaksi, jossa toimessa runoilijan on leikeltävä, järjestettävä ja numeroitava kaikki lehdissä olevat, kommuunille suopeamieliset kirjoitukset. Mutta kun sitten eräänä kauniina päivänä leviää tieto siitä, että Thiers'in joukot ovat marssimassa kaupunkiin ja että kiväärien pauketta kuuluu Champs Elysées'ltä, valtaa Verlaine'in mieletön pelko: hän oli avustanut kapinallisia, hänen päivänsä olivat luetut, amen! Uskaltamatta ottaa pienintäkään aloitetta jääkin Verlaine tylsästi istumaan tuolilleen, ja kun Kaupungintalon, Tuileries- ja Louvre-palatsien ja muiden julkisten rakennusten loimuavat tulipatsaat kommunardien kammottavana ilotulituksena viittaavat Thiers'in joukoille tietä, pesiytyy Verlaine kotinsa pimeimpään soppeen. Hän kieltäytyy raukkamaisesti seuraamasta vaimoaan, joka säikkyy vanhempiensa kohtaloa, ja suostuu jättämään turvapaikkansa vasta kun toverit miltei väkipakolla houkuttelevat häntä. Epäilemättä pelkää Verlaine herättävänsä viranomaisten huomiota — turha pelko muutoin, sillä näillä oli totisesti muuta tekemistä kuin ottaa selkoa pikkuvirkailijoittensa mielenlaadusta! Ainoa voimainponnistus, johon hän kykenee, on sangen negatiivista laatua: peläten vangitsemista jättää hän kotinsa ja muuttaa niine hyvineen appivanhempiensa luo, vähääkään välittämättä vaimon yhä enenevästä tyytymättömyydestä. Mutta nainen, ja varsinkin nuori nainen, joka tahtoo nähdä miehessä ennen kaikkea sankarin ja puoltajan, ei halveksi mitään ominaisuutta niin syvästi kuin heikkoutta: kaiken totuuden nimessä on myönnettävä, että rouva Verlaine'in kylmeneminen on puolustettavissa miehen harvinaisen raukkamaisuuden vuoksi. Ja taas, myöskin runoilija saattoi olla oikeassa, kun hän myöhemmin sanoo surumielisen kauniissa romanssissa, muistellessaan särkynyttä onneaan, ettei vaimolla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Sillä eikö olisi ajateltavissa, että Verlaine, kaikista kulkurivaistoistaan huolimatta, olisi ollut "kesytettävissä": hän oli vaikutuksille ja ohjauksille altis kuin lapsi, yhtä mahdollinen hyvään kuin pahaan. Hän oli pohjimmaltaan ihmisten parhaita, siitä olivat hänen toverinsa yksimieliset, herkkä, hienotunteinen, helläsydäminen. Vasta alkoholi toi päivänvaloon hänen huonommat ominaisuutensa ja tehosti niitä, niin että hän sen vaikutuksesta esiintyi raakana ja riitaisena. Mutta niin suuresti hän jumaloi vaimoaan, että tämä ehkä olisi saattanut pitää häntä lempeässä kurissa, ainakin jossain määrin, jos vaimolla olisi ollut enemmän sitä kärsivällisyyttä, jonka puutteesta Verlaine häntä myöhemmin syyttää. Rouva Verlaine-parka oli kuitenkin liian nuori, miltei lapsenkamarin kynnyksellä itse, joten häneltä olisi väärin vaatia viisasta taktiikkaa — hän tuli toivottomaksi ensimmäisten epäonnistuneitten yritysten jälkeen, koettamattakaan sen koommin tukea ja koota yhä enemmän rappeutuvaa miestään. Ja kaikesta tästä onkin seurauksena, että puolisoiden vasta niin koreasti kukitettu aviollinen huvipursi on joutumassa vaarallisesti karille. Arkeen ehdittäessä lakastui "Bonne chanson" kuten hääkukat ainakin.

Vaikeata on kuitenkin sanoa, kuinka kaikki lopullisesti olisi käynyt, sillä Ranskan porvarillisen keskiluokan maailmankatsomukselle on avioero joka tapauksessa sangen arveluttava asia. Mutta kohtalo oli varannut Verlaine'ille uuden elämyksen ja kärjistää sen kautta draaman kehitystä: hänen tietään ristii Arthur Rimbaud, jossa useimmat runoilijan elämäkerran kirjoittajat näkevät hänen "pahan henkensä". "Romances sans paroles" ja "Sagesse" odottivat täyttymystään.

III.

ARTHUR RIMBAUD JA YHTEISET VAELLUSVUODET. "ROMANCES SANS PAROLES".

Kuka ja mikä oli pohjimmaltaan tämä Arthur Rimbaud, josta kokonainen legendakirjallisuus on olemassa, mutta josta itse asiassa tiedetään niin merkillisen vähän?