* * * * *

Mutta ennen kuin tämä kokoelma näki päivänvalon — joka tapahtui v. 1874 — oli Verlaine'in koettava monet traagilliset vaiheet.

Se vapaa ja huoleton taiteilijaelämä, jota Verlaine ja Rimbaud alussa olivat viettäneet, alkoi ennen pitkää kadottaa viehätystänsä. Verlaine'iä näännyttää koti-ikävä, hän tuntee juurettomuutensa ja yksinäisyytensä, samalla kuin vaimon ja pojan ja menneen onnen muisto ei anna hänelle rauhaa. Tämä tunne kasvaa vihdoin sietämättömäksi kammoksi ja peloksi, kun hän äkkiä jää yksin. Levoton ja oikukas Rimbaud, joka kuitenkin oli elänyt Verlaine'in kassan varoissa, jättää hänet muitta mutkitta, ja matkustaa takaisin Charleville'iin. Vähää ennen on Verlaine'ille lähetetty se syytöskirjelmä, jossa hänen vaimonsa, taikka oikeammin hänen appivanhempansa, perustelevat avioero-pyyntöä. Verlaine tiesi hyvin oman suuren syyllisyytensä, ja katui vikojaan syvästi ja vilpittömästi kuten tunneherkät luonteet ainakin, mutta häntä kuohuttivat ne epäjalot ja epäoikeutetut moitteet, joita tässä kirjelmässä kasattiin hänen hartioilleen ja joita hänen ei edes sallittu torjua. Erikoisesti haavoittaa häntä se yhä uudelleen ja uudelleen esitetty syytös, että hän muka oli rikollisessa suhteessa Rimbaud'hon. Hän kirjoittaa Parisiin ja lupaa vaikka alistua lääketieteellisen tutkimuksen alaiseksi — turhaan, hänen pyyntöjään ja rukouksiaan ei oteta varteen, ja vihdoin vuodattaakin Verlaine katkerassa kirjeessä sydämensä Lepelletier-ystävälleen ja lausuu, että tämä liioiteltu herjaustulva kokonaan on muuttanut ja jähmettänyt hänen sielunsa. Näinä aikoina kypsyy hänen mielessään myös päätös, että hän, kuten tapahtuikin, omistaisi tekeillä olevan runokirjansa ("Romances sans paroles") Arthur Rimbaud'lle: hän tahtoi tällä menettelyllään suunnata iskun tekopyhää yhteiskuntaa ja valheellista farisealaisuutta vastaan!

Kaiken lisäksi onneton runoilijaparka sairastuu, ja nyt alkavat kuolemakuvitelmat leikkiä yksinäisen aivoissa. Sielunsa hädässä sähköttää hän vaimolleen, äidilleen ja Rimbaud'lle, rukoillen näitä saapumaan hänen "kuolinvuoteelleen". Kaksi jälkimmäistä noudattaakin kiireesti kutsua, vaimo ei. On kuin Verlaine olisi odottanut ihmettä, eläytynyt siihen varmuuteen, että ihme todella tapahtuisi, että kaikki vielä muuttuisi hyväksi: kun näin ei käy, vaipuu hän kokoon, mikään ei enää merkitse hänelle mitään, ja äidin on helppoa vallita hänet tahdollaan ja viedä hänet muassaan Kanaalin yli Belgiaan. Täällä, rauhaisessa maaelämässä, erään hyväntahtoisen sukulaisen turvissa, alkaa runoilijan ruumis ja hermosto vähitellen parantua. Kirjalliset suunnitelmat alkavat jälleen orastaa hänen mielessään, ja hän odottaa jännityksellä niiden ponnistusten tulosta, joihin hyvä Lepelletier on ryhtynyt löytääkseen kustantajaa "Sanattomille romansseille". Itse asiassa ilmestyy tämä kokoelma vasta runoilijan vankila-aikana, Lepelletier'n avustuksella: Verlaine'in maine tai oikeammin huono maine porvarillisessa elämässä merkitsi hyvin paljon kustantajille! Mutta vaeltajahalu muodostuu vielä kerran Verlaine'in onnettomuudeksi — hänellä ei koskaan ole hyvä olla siellä missä hän on, vaan hän kuvittelee aina paratiisin muuanne. Keväällä 1873 tapaammekin hänet uudelleen Lontoossa, jälleen Arthur Rimbaud'n seurassa. Tässä tutussa ympäristössä kertaa Verlaine kaikki ne mielenliikkeet, jotka ahdistivat häntä hänen sairautensa aikana. Ja uudelleen syttyy toivo hänen rinnassaan, hän on kuin jonkinlaisen idée fixe'in lumoissa, varmana siitä että vaimo palaa hänen luokseen! Epäkäytännöllisenä idealistina päättää hän nyt panna kaikki yhden ainoan kortin varaan, tahtoen vapaaehtoisesti luopumalla Rimbaud'sta todistaa epäluuloiselle vaimolleen viattomuutensa. Hän lähteekin päistikkaa Lontoosta, miltei karkaa, täydelliseksi yllätykseksi Rimbaud'lle, ja sähköttää Antwerpenistä vaimolleen pyytäen keskustelua tämän kanssa. Mutta vielä kerran pettää toivo hänet, sillä vaimo on ja pysyy mykkänä. Nyt turvautuu Verlaine, sydänjuuriaan myöten loukattuna, uhitteluun, ja lähettää sähkösanoman toiseen suuntaan, Rimbaud'lle, pyytäen tätä luokseen. Mutta Rimbaud taas ei suinkaan ollut niitä, joita jätetään ja jälleen otetaan armoihin ilman muuta; hän oli liian ylpeä ja vallanhimoinen alistuakseen toisen tahdon alle. Hän kyllä noudattaa Verlaine'in kutsua, mutta ainoastaan voidakseen poimia tältä viimeiset varat. Turhaan Verlaine pyytää häntä jäämään, rukoilee, kiihtyy, uhkaa; turhaan koettaa Verlaine'in saapuvilla oleva äiti sovittaa ystävyksiä; Rimbaud seisoo taipumattomana ja kylmänä oven suussa, toistaen yksitoikkoisella, puolittain laulavalla äänellä: "Minä — lähden, ra-haa, ra-haa!" Vihdoin tekee Rimbaud menoa, ja silloin valtaa Verlaine'in, kuten hän itse on kertonut, sokea raivo, hänestä tuntuu kuin tuo toinen olisi vienyt muassaan hänen aivonsa ja sydämensä ja samalla koko hänen elämänsä, ja niin ojentaa hän nopeaan kuin ajatus revolverinsa ja ampuu pari laukausta Rimbaud'ta päin. Vain toinen kuulista osuu, haavoittaen Rimbaud'n kättä; Verlaine syöksyy itkien ystävänsä jalkoihin ja sopertelee anteeksipyyntöjä. Onneton rouva Verlaine, järkytettynä sielun pohjaa myöten, koettaa rauhoittaa molempia, hän sitoo haavan, tarjoaa Rimbaud'lle kipurahoja ja saa tämän taivutetuksi lähtemään vielä samana iltana Charleville'iin. Katuva Verlaine pyrkii saattajaksi rautatieasemalle, mutta kadulla tapahtuu tämän tragedian toinen näytös, jonka kulusta on olemassa sangen ristiriitaisia tietoja. Rimbaud on itse selittänyt asian siten — ja toistanut sanansa oikeuden edessä — että Verlaine, pimeälle kadulle tultuaan, alkoi uudelleen kopeloida revolveria taskusta; Verlaine'in ystävät taas ovat varmat siitä, että Rimbaud oli keksinyt pirullisen juonen kostaakseen Verlaine'ille ja syöstäkseen tämän onnettomuuteen. Kuinka hyvänsä, kadulla alkaa Rimbaud yhtäkkiä huutaa: "Murhaaja, murhaaja, auttakaa!" ja syöksyy täyttä karkua lähimmän poliisin turviin, pelästynyt ja ällistynyt Verlaine kintereillään. Tietysti pidätetään "murhamies", hänen taskustaan löydetään revolveri, Rimbaud'n käsi havaitaan veriseksi, ja Verlaine viedään suorinta tietä poliisiasemalle.

Kävisi liian pitkäksi selostaa niitä laajoja tutkimuksia ja kuulusteluja, joihin asia antoi aihetta. Rouva Verlaine vanhempi teki voitavansa, Verlaine kirjoitti epätoivoissaan Victor Hugolle ja pyysi tämän puoltolausetta, joka saapuikin, vaikka hieman armollisena — kaiken yhteenlasketuksi summaksi jäi, että Verlaine tuomittiin "murhayrityksestä" koppivankeuteen kahdeksi vuodeksi: luonnottoman ankara rangaistus siis! Kirjallishistorialliselta kannalta merkitsee tämä kausi ennen kaikkea kirkastunutta "Sagesse"-kokoelmaa, mutta ehkä myös, epäsuorasti, hänen kyynillisiä "Chansons pour Elle"-laulujaan: tämä pitkä eristysaika ja yhteiskunnan halveksunta ruokkii hänen epäyhteiskunnallisia vaistojaan, katkaisee häneltä kaikki siteet entisyyteen, ja miltei sysää hänet kadulle.

Sillä sielun on sallittu kohota huipuille, mutta ei asua niillä.

IV.

VERLAINE, KRISTITTY.

Mutta laaksoissa on kaunista ajatella niitä näköaloja, jotka vuorenhuipuilta avartuivat, ja elää uudestaan se tunnelma, joka silloin täytti mielen.

Verlaine'in elämän parhaiksi muistoiksi jäi hänen oleskeluaikansa vankilassa. Eräässä runossaan — kokoelmassa "Amour" — sanoo hän kaivaten muistavansa niitä kahta hiljaista vuotta, jotka hän oli saanut asua "linnoista parhaimmassa"; totisesti, se joka Verlaine'in elämäkertaa tuntematta joutuu lukemaan tämän runon, luulee varmasti runoilijan tarkoittavan kaikkea muuta kuin rangaistusvankilaa! Hänen äänenpainonsa on miltei hyväilevän hellä, hän kuvailee hiljaista, tarkoin lukittua huonetta, joka oli niin pieni, että sinne tuskin mahtui pöytä, tuoli sekä "hyvin kapea ja hyvin kova vuode", ja jossa hänen päivänsä kuluivat viihdyttävästi askartelussa, rukouksessa ja lukemisessa. Tästä runosta huomaa, että se sisäinen rauha, mikä Verlaine'ille kirkastui näinä vuosina, todella oli niin ihmeellinen ja suuri lahja hänelle, että se kykeni valamaan hohdettaan koko hänen silloiseen ympäristöönsä, ja muutti vankilan onnen tyyssijaksi.