Sekä psykologisesti että inhimillisesti mielenkiintoista on seurata sitä sielullista prosessia, jonka kautta vaellusvuosien Paul Verlaine, boheemi, oli edes hetkeksi löytänyt tällaisen tasapainon.
Hänen ensimmäinen aikansa vankilassa oli vaikea; Verlaine tunsi tilansa koko moraalisen alennuksen, ja kärsi siitä miltei fyysillisesti. Kaikki tuotti hänelle tuskaa, eristys, vapauden menettäminen, epävarmuuden tunne, tulevaisuuden kammo, kaikki. Verlaine, joka oli tottunut hukuttamaan omantunnonvaivat — milloin hän niitä tunsi — päivän humuun ja menoon, oli nyt pakotettu jatkuvaan, armottomaan kahdenkeskiseen oleskeluun oman itsensä kanssa, ja tämä oli luultavasti suurin kärsimys, mitä hänen tapaiselleen luonteelle voi kuvitella. Tilinteon ankea hetki koittaa hänelle; hän elää uudestaan kaiken sen, mikä kerran oli, ja myös sen mikä ei koskaan palaa. Äänet syyttävät häntä siitä, että hän turhaan on kuluttanut nuoruusvuotensa. Eräässä "Sagesse"-kokoelman kaikkein kauneimmassa runossa asuu juuri tämä tunnelma — hän tuijottaa eteensä, korviin kantautuvat kaukaiset äänet kaduilta vankilanmuurien ulkopuolella, ja hän puhkeaa nyyhkytykseen:
Qu'as-tu fait, ô toi que voilà pleurant sans cesse —? Dis, qu'as-tu fait, toi que voilà de ta jeunesse?
Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä, joka itket herkeämättä —? Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä, mitä olet tehnyt nuoruudestasi?
Ennen kaikkea seuraa häntä kuitenkin kadotetun avio-onnen muisto ja kalvava pelko siitä, ettei rikkinäistä enää saisi eheäksi. Mutta sittenkään ei hän ollut valmistunut pahimpaan; hänen sielunsa salatuimmissa uumenissa eli sentään toivo, tiedottomana ehkä, että vaimo vielä palaisi hänen luokseen. Järisyttävä on sen vuoksi tieto, jonka vankilanjohtaja hänelle eräänä aamuna tuo, ja jonka mukaan lopullinen avioero on julistettu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Kaikesta päättäen on Verlaine tähän saakka toivonut jonkinlaista ihmettä, tietämättä mistä se saattaisi tulla, mutta varmana siitä, että sen täytyisi jostakin tulla. Juuri tuo toivo oli ollut kuin kilpenä hänen ja elämisen tuskan välillä; kun se häneltä riistetään, haparoi hän kauhistuneena ja umpimähkään kuin pimeänpelkoinen lapsi. Hän tuntee nyt, ettei mikään muu merkitse hänelle mitään, perspektiivit kutistuvat hänen ympärillään ja värit sammuvat. Sillä niin kauhea kidutus kuin odotus voikin olla, liittyy siihen kuitenkin elävää voimaa: olkoon, että päivän muodostaa kuinka monta tyhjää tuntia hyvänsä, niiden takana ovat taas uudet, koskemattomat tunnit, loputtomiin, joiden aikana jotakin voi tapahtua! Mutta kun kerta toivo on sammunut, ei näitä uusia mahdollisuuden tunteja enää ole olemassa, ei mitään muuta kuin täydellinen, lakkaamaton, mykkä ja armoton tyhjyys. Näin oli myös Verlaine'in laita. Ja sen lisäksi liittyi ehkä tähän tuskaan vielä pelko siitä, että hän tämän jälkeen tulisi pysähtymään kehityksessään, että jotakin parasta hänessä jäisi käyttämättä sytyttävän kipinän ja elähdyttävän voiman puutteessa. Mieletön hätä täyttää hänen sielunsa.
Silloin alkaa hän rukoilla.
Ensiksi ei hän tunne mitään viihdytystä. Turhaan käy vankilan kunnianarvoisa apotti, Mgr. Gaume hänen kopissaan ja keskustelee pitkiä hetkiä hänen kanssaan Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta; turhaan lukee vanki katkismustaan — tympeä ilottomuus ei ota väistyäkseen. Mutta sitten neuvoo pappi runoilijaparkaa sivuuttamaan kaikki dogmaattiset ongelmat: ehkä uudet näköalat avartuisivat hänelle uskon ja ihmeen tietä. Ja katso, eräänä päivänä — kuten Verlaine itse on kertonut — tuntee hän vuoteella levätessään, että jokin on nostavinaan häntä; hän heittäytyy kyynelissä sen pienen vähäpätöisen ristiinnaulitun kuvan jalkoihin, joka riippuu hänen alastoman koppinsa seinällä, ja tuntee merkillisen autuuden tulvivan jäseniinsä. Suunniltaan riemusta pyytää hän vanginvartijaa kutsumaan pappia. Tämän ennustama ihme oli tapahtunut, äskeinen hätä on väistynyt, ja hän tuntee mystillistä yhteyttä jumaluuden kanssa!
Nyt koittaa Verlaine'ille täydellinen hurmion aika. Hän jättää kaikki maalliset askartelunsa — ikävää tappaakseen on hän vankilassa m.m. opiskellut lisää englanninkieltä ja lukenut ihailtua Shakespeare'iään, kunnes hän miltei osasi runoilijan ulkoa, — ja syventyy latinankielisiin pyhimysten elämäkertoihin, joita pappi hänelle lainaa. Eräässä "Mes Prisons"-kirjasen haltioituneessa luvussa kertoo hän, miten hän näinä alkuaikoina vain rukoili, rukoili kyyneleet poskilla, rukoili hymy huulilla, polvistuneena, kädet rukoukseen kohotettuina, "kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikin voimin". Ja ihana hyvänolon tunne täyttää hänen olemuksensa; hänestä on kuin hän "lakkaamatta olisi ollut puettuna uusiin ja puhtaisiin liinavaatteisiin", kuten hän itse niin kuvaavasti on sanonut.
Tässä mielentilassa on "Viisaus", Sagesse syntynyt.
Ja sen vuoksi on tavallaan harhaanjohtavaa, jos me ennen kaikkea pidämme tätä runovihkoa kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, joka ennusti 90-luvun suurta "kääntymyskautta". Totta kyllä, että uusi uskonnollinen virtaus vähitellen alkoi olla havaittavissa, ilmeten osittain elävänä voimana, osittain taas väsymyksenä ja uskon tarpeena; totta, että positivismin voittokulku oli pysähtymässä ja että tunne jälleen alkoi vaatia itselleen sen puhevallan, minkä 'tieteen viimeiset saavutukset' olivat siltä riistäneet. Mutta monet merkit tuntuvat kuitenkin viittaavan siihen, että "Sagesse" on paljon yksinäisempi kuin mitä ollaan taipuvaisia luulemaan, ja että Verlaine'in yksilölliset elämykset merkitsivät sen syntymisessä monta vertaa enemmän kuin se uskonnollinen virtaus, joka erikoisesti Ranskassa alkoi voittaa alaa. Ja vaikka tuskin on olemassa mitään henkistä ilmiötä, joka todistetusti olisi täysin ajasta ja paikasta riippumaton, luulen sittenkin, että "Sagesse" olisi saattanut ilmestyä myös päänaturalisti Zolan voitokkaimpina päivinä — ja tätä ei taas voisi väittää esim. Paul Claudelin tai Charles Péguyn tuotteista. Sillä Verlaine'in kääntymyksessä puhuu vain tunne, vain vaisto ja veri, niin yksinomaisesti, niin ratkaisevasti kuin harvoilla muilla. Hänen suhteessaan Jumalaan ei ole mitään dogmaattista, jos kohta se on katolilaisen palavaa ja oikeauskoista, ei mitään teoreettista ja järjen konstruoimaa. Siinä hän eroaa täydellisesti esim. Bourget'sta, joka näkee juuri kristinopissa Ranskan ainoan pelastuksen, sekä moraalisessa että yhteiskunnallisessa merkityksessä, ja myös Brunetière'istä, joka järkisyillä perustelee kansalaisille antamaansa kehoitusta palata katolisen kirkon helmaan. Yhtä kaukana on Verlaine toiselta puolen myös Huysmansista, jolle uskonto ennen kaikkea oli tuskallisen sairasta hekumointia. Verlaine'in uskonto oli lapsen harrasta ja naiivia, tahtoisi miltei sanoa tervettä avuntarvetta. Kun kerran kaikki on häntä väistynyt, kun kerran pimeä häntä piirittää, kun kerran hän on yksin ja kuilun partaalla, alkaa häntä kammottaa, ja hän ojentaa nyyhkien kätensä: miten ihana on hänen silloin tuntea, että tähän ojennettuun käteen tartutaan, ja että pehmeä syli ottaa hänet vastaan! Hänen kääntymyksensä aiheutui näin orpoudesta ja pelosta, ehkä myös — niin epäsympaattiselta kuin se saattaakin kuulostaa — myös siitä pelkuruudesta, joka oli eräs Verlaine'in ominaisimpia puolia, ja joka esim. kommuunin päivinä tuli niin räikeästi ilmi. Uskonto oli hänelle, ehkei tietoisesti valittuna vaan vaiston viittomana, tavallaan helpoin pelastus; se saattoi juuri sinä hetkenä tuottaa hänelle korvausta kaikesta, mitä hän oli kadottanut, ja antaa hänen elämälleen uutta, persoonallista sisältöä. Ja ehkä juuri siksi, että se oli ollut niin helppoa saavuttaa, ja että se ennen kaikkea oli tunnelmaa, niin syvää ja aitoa ja harrasta kuin olikin, ei se saattanut kestää elämässä. Sillä vaikka Verlaine vielä aivan viimeisinäkin vuosinaan saattoi kirjoittaa runoja, jotka sangen läheltä hipovat "Sagesse'in" ajatus- ja tunnemaailmaa, huomaa helposti, että uskonto on lakannut olemasta hänelle elävä ja luova voima, joka olisi kasvanut hänen kerallaan ja jonka turvissa hän itse olisi kasvanut. Mutta olkoon, että Verlaine ennen pitkää kadottaa uskonsa; hän ei silti kadota kaipaustaan siihen. Hän kyllä vaistoo eläneensä loppuun silloisen tunnelmansa, mutta hän kalpaa sitä, sen kauneutta, sen harmoniaa, sen rauhaa. Uudestaan havaitsemme näin Verlaine'issä sen älyllisen passiivisuuden, josta jo toisessa yhteydessä on huomautettu: hän oli jollakin tavoin liian heikko ja veltto jaksaakseen tehdä tästä uskonnollisuudestaan mitään enempää, karaista sitä ja jalostaa sitä. Hän vain toteaa, väliin surumielisesti, väliin kyynillisesti, että kaikki ratkaisevasti on ohi. Esim. "Epigrammeja"-kokoelmassaan (Épigrammes), kolmetoista vuotta "Viisauden" ilmestymisen jälkeen, huokaisee hän kevyesti kuin ohimennen: