J'étais naguère catholique
et je le serais bien encore…
Mais ce doute mélancolique!

Olin ennen katolilainen,
ja olisin vieläkin…
Mutta tuo surumielinen epäilys!

Paljon sanova on myös se tunnustus, jonka Verlaine muutamia vuosia ennen kuolemaansa tekee eräälle haastattelijalle: hän puhuu entisestä onnellisesta ajasta, jolloin hän vielä uskoi, ja nykyisestä olotilastaan, jonka rumuudesta hän oli tietoinen. Juuri tämäkin tunnustus todistaa, että uskon kaipuu seurasi Verlaine'iä hänen elämänsä ajan, sen tunnelman kaipuu, joka kerran oli tehnyt Monsin vankilan hänelle paratiisin esikartanoksi.

Mutta vaikka se tunne, jonka pohjalta "Sagesse" nousee, näin osoittautuikin kestämättömäksi Verlaine'in myöhäisempänä kehityskautena, ei sen syvyyttä ja aitoutta kukaan saata epäillä, jolla on vähänkään korvaa erottaa äänenpainoa kirjoitettujen sanojen takaa. "Sagesse" on kerta kaikkiaan persoonallisen jumalyhteyden kirkkaimpia ja ihanimpia ilmestymiä koko maailmanlyriikassa. Sen naiivi ja palava hartaus on mitä läheisintä sukua sille uskonnolliselle tunteelle, joka keskiajan taiteessa on luonut nuo nöyrät, ujot ja siveänkauniit jumaläidit, jotka omaan kirkkauteensa vajonneina ja samalla sitä ujostellen palvovat pyhää lasta helmassaan, tai sille mystilliselle hurmiolle, joka on luonut goottilaiset suippokaaret ja monikirjavina jalokivinä kimmeltävät lasimaalaukset. Mikään kirjallinen "geste" ei suinkaan ole, että Verlaine näissä säkeissään suoraan kääntyy "omituisen ja herkän" Keskiajan puoleen — "ce Moyen-Âge, étrange et délicat", kuten hänen sanansa kuuluivat — ja aivan kuin etsii turvaa siltä: nykyaika tuntuu hänen lapsenmielelleen liian käsitteelliseltä ja järkiperäiseltä, liian kylmältä ja täysikasvaneelta. "Sagesse" on näin, tavallaan, kuin viimeinen pyhä legenda, rengas samassa ketjussa, jonka toisia renkaita ovat esim. Assisilaisen aurinkolaulu tai kertomukset pyhäin miesten ihmetöistä: se perustuu uskoon, yhtä ratkaisevasti kuin ne.

Kokoelman balladimainen alkuruno vie lukijan suoraa päätä oikeaan tunnelmaan. Ritari Onnettomuus on keihäällään puhkaissut runoilijan sairaan ja vanhan sydämen, josta veri on vuotamassa kuiviin. Silloin lähestyy ritari haavoittunutta, tunkee "rautahansikoidun sormensa" haavaan ja katso, tästä kosketuksesta syntyy toisen rintaan uusi ja ylpeä sydän! Runoilija vapisee, hurmioituneena, epäuskoisena vielä, mutta kuitenkin kuin jumalaisen näyn edessä. Ritari nousee jälleen hevosensa selkään, nyökkää päätään ja sanoo: "Joka tapauksessa, olkaa varovainen! Kerraksi se tekee hyvää" — "Au moins, prudence! c'est bonne pour une fois."

Nämä säkeet luovat omituisen herkän kaikupohjan niille runoille, joiden varaan "Sagesse" rakentuu, kertomukselle siitä, millä tavoin Jumala veti paatuneen syntisen puoleensa. Niitä voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, huomaamatta niissä ainoatakaan epäsointua tai teennäistä äänenpainoa; niissä paljastuu ihmissielu, alastomana, avonaisena, väristen tuskaa ja taas riemua. Ihana on kohta ensimmäinen runo, jossa Jumala ilmestyy — tämä sikermä on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon Jumalan ja syntisen välillä — ja näyttää sydäntään, joka "säteilee ja vuotaa verta". Mutta tämä säteily miltei kauhistaa syntistä, hän ei ole kelvollinen sitä näkemään, yhtä vähän kuin hän tuntee olevansa kelvollinen rakastamaan ristiinnaulittua. Miltei änkyttäen, miltei tuskaisessa pelossa vastaa hän Jumalalle, joka on kehoittanut häntä lapsen tavoin tulemaan luokseen ja lapsena häntä rakastamaan:

"Seigneur, c'est trop! Vraiment je n'ose. Aimer qui? Vous?
Oh! non! Je tremble et n'ose. Oh, vous aimer, je n'ose,
Je ne veux pas! Je suis indigne. — —"

"Herra, se on liikaa! En todellakaan uskalla. Ketä rakastaisin?
Sinua? Ah, ei! Minä vapisen, minä en uskalla. Sinua rakastaa,
ah en uskalla, en tahdo! Olen arvoton."

Mutta kun Jumala uudelleen pyytää hänen rakkauttaan, sanoen tietävänsä kuinka ansioton syntinen on sitä saamaan, mutta kuinka se juuri siksi hänelle kuuluu, lankeaa ensimmäinen, värähtelevä toivon säde rukoilijan sieluun, vaikka se samalla on outoa pelkoa ja ihmeen aavistelua täynnä. "Herra, minä pelkään", kuiskaa hän. "Minun sieluni vapisee minussa. Minä näen, minä tunnen, että minun täytyy Sinua rakastaa. Mutta miten?" "Poikani", vastaa Jumala, "se on sinulle mahdotonta, jos sinä koetat sitä ansaita. Tule sellaisena kuin olet, lähesty minua ja minun kirkkoani kuin mettiäinen, joka lentää liljan terään, juo pyhää viiniäni ja usko rakkauteni mysteeriin!" — Huikaistuna vie syntinen kädet silmilleen: oliko kaikki todellakin niin yksinkertaista, niin ihanaa ja suurta? "Herra, mikä minun on?" änkyttää hän. "Kas, minun silmäni tulvivat kyyneleitä ihmeellisestä ilosta: on kuin Sinun äänesi tekisi minulle samalla kertaa hyvää ja pahaa, ja tämä paha ja hyvä ovat molemmat yhtä ihania."

"Je ris, je pleure, et c'est comme un appel aux armes d'un clairon pour des champs de bataille où je vois des anges bleus et blancs portés sur des pavois, et ce clairon m'enlève en de fièvres alarmes. J'ai l'extase et j'ai la terreur d'être choisi. Je suis indigne, mais je sais votre clémence."