Minä nauran, itken, ja on kuin merkkitorvi kutsuisi aseisiin taistelukentille, joilla näen siniseen ja valkeaan verhotut enkelit kunniakilvillä kannettuina, ja tämä torven ääni vie minut kuumeiseen kamppailuun. Tunnen hurmiota ja kammoa, että olen valittu. Olen arvoton, mutta tiedän laupeutesi.
Onko edes Fra Giovanni kuvannut syntisen pelastusta hartaammin ja hurskaammin kuin nämä säkeet, jotka hohtavat ultramariinia, valkoista ja kultaa? Näin likellä ei Keskiaika, se mikä siinä oli syvintä, koskaan ole ollut yhdeksättätoista vuosisataa.
Tämä sikermä, jonka alkuperäisestä kauneudesta summittainen ja lyhyt selostus tietysti välittää vain heikon aavistuksen, muodostaa "Sagesse'in" goottilaiskaarisen rakenteen. Mutta värin ja tuoksun tälle kokoelmalle antavat sen monet lyyrilliset säkeet, yhtä aineettomat ja kuulaat kuin konsanaan hänen sanattomat romanssinsa; ne ovat väliin kirkkaat, väliin kyyneltyvät, usein pelkkiä sointuja vain, luonnonääniä ja sielun herkintä aavistelua. Runoilijasta tuntuu että "suuri musta uni" lankeaa yli hänen elämänsä: kaikki on mennyt, hän ei enää näe mitään, toivo mitään, usko mitään, ja kaikki äänet hänen ympärillään ovat kuolleet ("Un grand sommeil noir —"). Taikka seisoo hän vankilansa ikkunassa ja katselee huojuvia puitten latvoja: yhtäkkiä valtaa hänen mielensä ääretön kaipaus, ja hän, kulttuuri-ihminen ja nautintojen etsijä, ymmärtää äkkiä, että elämän suurin ja raffinoiduin onni viihtyy juuri yksinkertaisissa ja alkeellisissa muodoissa, kaikessa siinä, minkä hän on hukannut, ja mikä ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla ("Le ciel est, par dessus le toit —"). Taikka muistelee hän niitä "rakkaita, pieniä, kauniita käsiä", jotka kerran olivat hänen omansa, ja hän siunaa niitä kyyneleet silmissä. "Oi kädet, kädet, joita minä kunnioitan", kuiskaa hän, "tehkää anteeksiannon merkki!" ("Les chères mains —"). Ja koko maailmanlyriikassa ei ole monta runoa, jotka voisi rinnastaa Gaspard Hauserin laulun kanssa. Se kohtalontunne, joka siitä puhuu, pohjautuu kyllä runoilijan oman sydämen elämyksiin, mutta se avartuu samalla ihanasti epäpersoonalliseksi ja suureksi. Intuitsionilla, joka koskaan ei horjahda, yhdistää Verlaine tässä runossaan vanhan, puolittain kansanlaulun tapaisen balladisävyn ja taas modernin laulurunouden — juuri tämä yhdistelmä antaa sille oudon, tumman kauneuden. Naiivin koruttomasti kuin jokin keskiaikainen runoilija uskoo Gaspard Hauser kuulijoilleen, ettei hänellä koskaan elämässään ole ollut myötäkäymistä: hän toteaa, mutta ilman katkeruutta, ihailleensa kauniita naisia, jotka puolestaan pitivät häntä rumana, ja etsineensä — vaikkakaan hänellä ei koskaan ole ollut Isänmaata tai Kuningasta — kuolemaa sodassa, joka kuitenkin on häntä hylkinyt. Liikuttavan hiljaisena nyyhkyttää loppusäkeistö. Hän tuntee, ettei hänellä ole paikkaa missään, ja pyytää, että laupiaat henget rukoilisivat "Gaspard-raukan" puolesta.
Suis-je né trop tôt ou trop tard?
Qu' est-ce que je fais en ce monde?
O vous tous, ma peine est profonde:
Priez pour le pauvre Gaspard!
Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
Mitä teen minä tässä maailmassa?
Oi te kaikki, vaivani on syvä:
rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!
Myöskin näkemykselhsessä suhteessa sisältää "Sagesse" monta Verlaine'in kauneinta runoa. Sellainen on esim. komea muistojen sonetti, jonka säkeet palavat ja hehkuvat. Runoilija näkee menneiden onnenpäiviensä puuntavan taivaanrannalla kaikissa auringonlaskun ja myrskypäivän väreissä, ja hänen sielunsa värisee kuin apua etsien — hänen täytyy vapautua menneen onnen muistoista, sillä muutoin lankeaa niistä ikuinen varjo hänen huomispäiviensä ylle! ("Les faux beaux jours…") Ja vihdoin kohtaamme tässä kokoelmassa sen sonetin, joka tuskin puuttuu ainoastakaan ranskalaisesta runoantologiasta, ja joka alkaa tuolla kultakimmelteisellä, tuhannesti siteeratulla rivillä onnesta:
L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable,
Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.
ja loppuu tähän yhtä tuhannesti lainattuun riviin:
Ah, quand refleuriront les roses de septembre!