Ah, koska puhkeavat syyskuun ruusut uudelleen!
Tämä sonetti on kauttaaltaan tuore kuin inspiratsionin ensi jäljiltä, niin että sen yhteydessä on suorastaan mahdotonta ajatella latomakoneita: kun me luemme sitä, saamme samalla olla mukana itse Runon syntymähetkellä, aina ensimmäisestä, alitajunnassa heränneestä mielijohteesta kiteytymishetkeen saakka. Sen haihtuvia ja vaihtuvia tunnelmia ei kuitenkaan ole syytä lähemmin selostaa; runon aurinkoista kultapölyä on mahdoton vangita.
— Ja tämä kokoelma, joka kokonaisuudessaan on lyriikan ikuisimpia, sai osakseen jäätävän kylmän vastaanoton. Ei sillä hyvä, että kustantajat, toinen toisensa jälkeen, kieltäytyivät sitä painattamasta — kuka olisi ostanut sellaisen miehen runoja, jonka tyyssija vasta oli ollut rangaistusvankila? — kunnes eräs vähäpätöinen, kirjallisiin piireihin kuulumaton katolilainen kustannusliike vihdoin suostui huolehtimaan sen painatuksesta, koska kerran tekijä oli intomielinen, vastakääntynyt uskovainen, jota oli suositeltu juuri kirkolliselta taholta. Mutta kirjallinen yleisö, sanomalehdet ja arvostelijat, eivät edes olleet tietääkseen, että moinen teos oli nähnyt päivänvalon. "Sagesse" saa näin osakseen "Sanattomien romanssien" kohtalon: kuinkahan monta kirjettä vankiparka kirjoittikaan lähimmille ystävilleen, pyytäen heitä hankkimaan "kaikki ne sanomalehtileikkeleet", joissa hänen rakkaista romansseistaan puhuttiin — ja sai lopullisesti odottaa turhaan, koska mitkään sakset eivät kyenneet löytämään ainoatakaan sellaista leikkelettä. "Sagesse" vihdoin ilmestyessään — sen painovuosi on 1881 — "hirtetään" tässä samassa, täydellisessä äänettömyydessä, joka jo Voltaire'in mielestä oli kauheinta, mikä jonkun teoksen osaksi saattoi tulla. Kustantaja, joka huomaa tehneensä huonot kaupat, kannattaa harmistuneena kaikki "Sagesse'in" kappaleet ylisille ja vannoo kustantaneensa "runoutta" viimeisen kerran! Kaikessa tässä oli tarpeeksi; Verlaine huomaa olevansa kuollut mies, ja se tekee hänen eristyksensä ja yksinäisyytensä täydelliseksi, samalla kuin se määrää hänen kohtalonsa.
Yksi ystävä pysyy kuitenkin kaikissa vaiheissa hänen sivullaan: äiti. Kun vankilanovet tammikuussa 1875 avautuvat Paul Verlaine'ille — vankila-aika lyheni muutamia kuukausia sen vuoksi, että Verlaine vapaaehtoisesti valitsi sen ankarimman muodon, koppivankeuden — odottaa äiti häntä viedäkseen hänet mukanaan. Viimeiseen asti tahtoo kuitenkin virkavalta näyttää mahtiaan ja nöyryyttää rikoksentekijää. Verlaine saa tehdä matkansa erikoisvaunussa, ankaran sotilaallisen valvonnan alaisena, aivan kuin kaikkein vaarallisin murhamies. Hänen on helppo huomata, että yhteiskunta ratkaisevasti on työntänyt hänet yhteydestään ja sulkenut ovensa häneltä. Millaiseksi oli hänen elämänsä siis muodostuva? Äidin luona Batignolles'issa odotti häntä varma tyyssija, mutta jos kerta elämää oli pidemmältä mitattu hänen kohdalleen, olisi hänen mahdotonta jäädä toimettomaksi ja kuluttaa äidin muutoinkin huvenneita korkovaroja. Parisiin, vapaaksi kirjailijaksi? Mutta Parisi oli jo kyllin selvään osoittanut, ettei sillä ollut sijaa hänelle — kuka antaisi entiselle vangille mitään työtä? Paul on kuitenkin täynnä hyviä päätöksiä; hän tahtoo näyttää äidilleen ja koko maailmalle täydellisen mielenmuutoksensa, nöyrtyä, jos niin vaadittiin, mutta ansaita leipänsä kunniallisella työllä. Niinkuin sotapäällikkö tarkastelee rintamaa nähdäkseen, mihin se kelpaa ja mitä siltä voidaan vaatia, niin pitää Paul voimiensa ja mahdollisuuksiensa yleiskatselmuksen. Tulos on se, että hän kielitaitoonsa luottaen, jota hän sitäpaitsi on vankilassa ollessaan kartuttanut, muitta mutkitta panee ilmoituksen pariin englantilaiseen lehteen ja tarjoutuu opettajaksi, ja niin tapaammekin hänet parin kuukauden jälkeen Stickneyssä kotiopettajana.
Aluksi seuraa muutamia ihania kuukausia. Verlaine tuntee "Ixionin rattaan" kerrankin pysähtyneen, halujen ja himojen päästäneen otteensa. Hän ei tahdo mitään, ei pyydä mitään, ei toivo mitään; häntä eivät paina menneen muistot, eivätkä tulevaisuuden toivot. Hänen vegetatiivinen olotilansa on täynnä pysähdyksen onnea, hän on vielä toistaiseksi jollakin tavoin sielullisesti turtunut vankilaeristyksen jälkeen, niin ettei ihmisjano tai 'tapahtumien' ikävöinti häntä riuduta. Hän vain "on", suorittaa opetusvelvollisuutensa, tekee pitkiä kävelymatkoja vehmaissa puistoissa ja kentillä, jotka ympäröivät hänen tilapäistä kotiaan, kirjoittelee tuttavallisia ja tasaisia kirjeitä Lepelletier'lle ja äidilleen eikä ajattele tulevaisuutta.
Mutta Verlaine'in tapaiselle temperamentille on vegetatiivinen olo ajan pitkään mahdoton; hänenlaisensa luonteet tarvitsevat kiihdykettä pysyäkseen vireissä, ulkonaista tai sisäistä. Toistaiseksi riittää hänelle kuitenkin vain olopaikan vaihto. Oleskeltuaan parisen vuotta Englannissa tapaamme hänet v. 1877 Rethelissä — eräässä pienessä kaupungissa Ardennein liepeillä —, jossa hänen tehtävänsä on opettaa kirjallisuutta, historiaa, maantiedettä ja englanninkieltä Notre-Dame'in laitoksen sisäopistolaisille. Täällä elää hän uudelleen Stickneyn alkutunnelman. Maailma on kadonnut häneltä, ja hän maailmalta, ja hän nauttii intensiivisesti siitä, että hänen opettajatoverinsa, jotka etupäässä olivat vaatimattomia maalaispappeja, eivät tunteneet edes hänen nimeään, eivät tietäneet hänen porvarillisesta haaksirikostaan eivätkä hänen kirjallisesta kunniastaan. Hän alkaa itsekin unohtaa molemmat.
Mutta "saturnolaisten" kohtaloon ei kuulu pidempiaikainen sielun tasapaino.
Se "fureur d'aimer", kiihkoinen tarve rakastaa, jota Verlaine itse pitää psyykelleen tunnusmerkillisenä, määrää vielä kerran hänen elämänsä juoksun. Kauniin Mathilde'in ja Arthur Rimbaud'n iskemät haavat eivät vielä olleet ehtineet arpeutua, kun hän uudestaan syttyy: rakkauden esineenä on nyt hänen nuori oppilaansa, kahdeksantoistavuotias Lucien Létinois. Kuten aina, on hänen tunteensa nytkin ääriä ja määrää vailla, mystillinen ja aistillinen samalla kertaa; hän ajattelee poikaansa, josta hän on iäksi erotettu, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä korvaukseksi on lähettänyt Lucienin hänen tielleen. Hänen isällinen, palvova hurmansa on niin suuri, että kun hän mielikuvituksessaan etsii puolisoa 'pojalleen', ei kukaan maan tyttäristä tunnu kyllin arvokkaalta siihen kunniaan. Hän on olemassa vain uutta ystäväänsä varten, tai oikeammin, hän on olemassa vain Lucienin kautta. Hetkeäkään arvelematta jättää hän lempeän tyyssijansa Rethelissä, niin pian kuin Lucien on suorittanut oppikurssinsa, ja on valmis seuraamaan poikasta minne hyvänsä. Jos Lucien olisi ollut Rimbaud'n tapainen, olisi Verlaine epäilemättä ilomielin seurannut häntä vaikka maapallon ympäri; kun nuorukainen sen sijaan sattuu olemaan hiljainen, nöyrä, hurskas, intellektuaalisesti kehittymätön maalaispoikanen — "viaton paimen jostakin koomillisesta oopperasta", kuten Lepelletier hiukan ilkeästi sanoo —, on luonnollista, että Verlaine olosuhteiden mukaan haaveksii rauhallista maalaisidylliä. Asiat kehittyvät niin pitkälle, että Verlaine'in äiti, jolla ei ole mitään sitä vastaan, että Paul pysyisi syrjässä suurkaupungin viettelyksistä, saapuu avuksi ja ostaa pojalleen pienen tilan, jonne ystävykset asettuvat asumaan, vietettyään ensin muutamia kuukausia isä Létinois'n maatalossa.
Mutta uneksittu idylli osoittautui pian kestämättömäksi. Vaikka Verlaine aina oli ihannoinut maalaiselämää ja usein kaivannut jotakin "pysyväistä jalansijaa", ja vielä, vaikka hänellä oli esi-isiltään perittyinä maalaiselämän vaistot, oli hän käytännössä mahdottomin maanviljelijä mitä saattaa ajatella. Tuoreen heinän tuoksu hurmasi häntä, mutta ainoastaan esteettisesti; heinäsuovat olivat hänen mielestään olemassa vain pieluksina, joille oli ihanaa heittäytyä selälleen ja joilta saattoi riimeillä kehystää taivaan kultapilviä. Sateen ääni tuuditti hänen sielunsa omituiseen rauhaan, mutta milloinkaan ei hänen mieleensä johtunut surra tai iloita siitä viljelysten kannalta: pisarat kimmelsivät kauniisti ruohonkorsilla tai soivat rytmillisenä musiikkina hänen korvassaan, mutta eivät turmelleet tai elvyttäneet hänen laihojaan. Mikään ihme ei sen vuoksi ollutkaan, että ojat kasvoivat umpeen ja rikkaruohot rehoittivat yhä upeampina vastaostetulla maatilalla, sekä että käyttörahat osoittivat merkillistä taipumusta ehtyä. "Notre essai de culture eut une triste fin", meidän viljelyskokeilumme loppui surullisesti, valittaakin Verlaine, sillä kertaa täysin ymmärtämättä asian koomillista puolta. Ja kun äiti Verlaine, loukkautuneena siitä että poika niin täydellisesti oli kiintynyt uuteen ystäväänsä ja muisti emoaan vain rahapulan hetkinä, kieltäytyy jatkuvasti näyttelemästä pelastavan enkelin osaa, myy Verlaine pienen maatilansa ja — matkustaa Létinois'n kanssa suinpäin Lontooseen! Että oleskelu täällä muodostuu verrattain lyhyeksi, johtuu ystävysten epäkäytännöllisyydestä ja rahavarojen niukkuudesta. Ennen pitkää kolkuttaakin Verlaine uskollisen äitinsä ovea ja asettuu ystävineen asumaan hänen luokseen — Boulogne-sur-Seine'iin —, aivan kuin hän muutamia vuosia aikaisemmin oli pesiytynyt perheineen appivanhempiensa kotiin, vieläpä tuonut sinne Rimbaud'nkin.
Mutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia päiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.