Isku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä sillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni, joka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja niinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine ei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai jaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi oppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta — Muusille kiitos! — elämää ja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen kadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin runoilijana takaisin.
Kokoelma Amour, "Rakkaus", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja suuren surun jalostama.
Kokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja. Vaikka hän "Sagesse"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja uhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin oli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet lähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. Nyt on hän yksinomaan väsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja hurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta jossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on tullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja juuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. "L'horreur de rester solitaire", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä varassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan. Kaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän tuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen siten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin, joka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä on olevaista. "Sillä totisesti olen minä paljon kärsinyt", kuiskaa hän itsekseen. "Joku osa minun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen apua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun." Hän muistelee entisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta Lucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee "hyvänä enkelinään". "Oh mes morts tristement nombreux", oi te surullisen lukuisat vainajani, huokaa hän kipein sydämin.
Kuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus toistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut Lucien Létinois'lle, "pojalleen". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa, hän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa päivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa hän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut hänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen — se oli Jumalan oikeus, ja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien edessä.
Ellei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä kunnioittaa:
Seigneur, j'adore vos desseins, mais comme ils sont impenetrables! Je les adore, vos desseins, mais comme ils sont impenetrables!
Herra, minä ihailen aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat! Ihailen niitä, aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!
Ehkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista runo, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen lohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt koskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa "sangen puhtaana" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää, mitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi — ehkä Nainen olisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut liiaksi kärsiä…
Ovatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja antavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys perustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat aikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on tuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai toiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka hyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu rakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen sielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai epäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa. Niistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä johonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri, jonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo, miten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet, siksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa sijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, "Onni", Bonheur, sanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä ja äidillistä. "Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa": näissä sanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on kaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy liikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui hevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli "hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö", vilkas ja notkea. Hän näkee edessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt iltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän yhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä alistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis syyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan poikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut vain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi — ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun hän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen sydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman käsittämättömyyden edessä:
Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!