Minulta kuolee ystävä, myös äiti. Katkeraakin katkerampi vihankauna paaduttaa minut tänä ankeana hetkenä ja majoittaa minut kurjuuteen, kirjaimelliseen kurjuuteen, kylmään ja avuttomuuteen.
Tämä "kylmyys ja avuttomuus" painoi häntä muutoin sitäkin enemmän, kun hänen oma terveytensä alkoi olla täysin murtunut. Eritoten vaivasi häntä paha polvireumatismi, josta hänen onnahteleva käyntinsä johtui, ja joka suinkaan ei ottanut parantuakseen niissä viheliäisissä kellari- ja ullakkokopeissa, joissa hän kassansa takia oli pakotettu majailemaan. Niinpä asui hän pitkät ajat eräässä viinikaupan takaisessa kamaripahasessa, jonka ilma oli raakaa ja kosteata ja jonka lattiana oli pelkkä maa.
Väliin, kun kurjuus kävi liian suureksi, haki hän suojaa ja hoitoa kaupungin yleisiltä sairaaloilta, saattaen oleskella niissä viikkoja, vieläpä kuukausiakin yhteen menoon. Näitä lyhyempiä ja pidempiä vierailujaan on hän kuvannut humoristisen eloisassa Mes Hôpitaux-kirjassaan. Jo tämä nimi, "Sairaalani", osoittaa muutoin, että Verlaine kaikissa vaiheissaan säilytti itseironiansa ja huumorinsa — kuka toinen käyttäisi niin reippaasti suffiksia, aivan kuin olisi kysymys jostakin paremmasta omaisuudesta! Hänen vierailunsa näissä laitoksissa sattuivat aika ajoin niin tiheään, että Verlaine'in ystävät tervehtivät toisiaan kysymyksellä: "Missähän sairaalassa mahtaa Verlaine tätä nykyä olla?" Lopulta on hänen itsensäkin vaikeata pitää luvussa kaikkia niitä eri kertoja, mitä hän moisissa parannuspaikoissa on oleskellut. Katkeran leikkisästi viittaa hän tähän asiantilaan eräässäkin runossaan:
J'étais á l'hôpital, lequel? Vraiment le sais-je,
étant si coutumier et du fait et du lieu!
J'étais á l'hôpital. Dire lequel? Qu'en sais-je?
Olin sairaalassa, missä? Todellakaan en sitä tiedä,
sillä olen niin tottunut tähän tapahtumaan ja paikkaan.
Olin sairaalassa. Missäkö? Mistä sen tietäisin?
Epäilemättä olisi hän voinut viettää aikansa pahemmissakin paikoissa, ja sen on hän itse ensimmäisenä valmis tunnustamaan: moinen järjestynyt ja säännönmukainen elämä teki hyvää hänen pilaantuneelle hermostolleen, samalla kuin se varasi hänelle tilaisuutta kirjalliseen työskentelyyn. "Täällä ei minulta todellakaan puutu mitään", sanookin hän eräässä, sairaalassa kirjoittamassaan runossa: "ja totisesti viipyisin täällä koko elämäni, ilman suuria kadehtijoita, toivoakseni, ja ainakin itse kadehtimatta ketään, ellei minulla, parannuttuani — nimittäin jos paranen, sillä kaikki voi olla mahdollista — olisi tehtävänä jotakin, jota Jumala tahtoo." Alussa kauhistaa häntä kyllä se kuoleman perspektiivi, joka avartuu sairaaloissa: hän ei voi unohtaa vanhaa miestä, jonka hän ensimmäiseksi näki kuolevan, ja niitä "Äiti — äiti"-huutoja, jotka olivat purkautuneet vanhuksen huulilta. Mutta sittemmin tottuu hän näihin alituisesti uusiutuviin tapahtumiin. "On s'y fait", siihen tottuu, kirjoittaa hän lyhyesti eräälle ystävälleen. Kerran saapuu hän ottaakseen haltuunsa luvatun numeroidun yösijansa, mutta saa odottaa niin kauan kunnes vastakylmennyt ruumis on nostettu siltä pois. Pieni fyysillinen kammonväristys puistattaa häntä, mutta se menee ohi ja hän laskeutuu tyynesti tyhjälle vuoteelle, joka, kuten hän itse kertoo, uhoaa kylmää ruumiin jäljiltä… Miltei huvitettuna seuraa hän muutoin osatovereittensa kohtaloa, ja päivän pikkutapahtumat aterioineen, lääkärinkäynteineen ja vierailuhetkineen tekevät hänen verensä omituisen tyyneksi. Sillä ihminen, viettäköön hän minkälaista juuretonta boheemielämää hyvänsä, on kuitenkin vaistomaisesti myös yhteiskunnallinen olio: hänen täytyy, ainakin vanhuuden lähestyessä, tuntea olevansa osana jostakin, jollakin tavoin kuulua elävään elimistöön ja turvautua siihen. Niin myös Verlaine. On kuin se yksinäisyyden ja eristyksen paine, josta hän näinä aikoina niin suuresti kärsi, olisi hiukan lientynyt sairaaloissa: sama kohtalo muitten kanssa luo yhteenkuuluvaisuustunteen, ja tämä tunne rauhoittaa ja viihdyttää häntä. — Ja muutenkin oli hänellä suhteellisen hyvä olla näissä laitoksissa; hän ei enää ollut "entinen vanki", vaan kuuluisa, vaikka hieman omituinen runoilija, jonka vierailut tavallaan olivat asianomaiselle sairaalalle kunniaksi, ja siksi kohdeltiinkin häntä erikoisella huomaavaisuudella ja arvonannolla. Kuitenkin on kuvaavaa, että hän elämänsä viime päivinä usein ilmitoi ilonsa sen johdosta, että hän saisi kuolla 'kotona', eikä missään numeroidussa vuoteessa.
"Koti" oli Eugénie Krantzin ullakkohuone.
Mathilde Mauté pysyi Verlaine'in ainoana rakkautena; siitä huolimatta — vai juuri siksi? — vajosi hän viime vuosinaan eetillis-eroottisesti tavallaan niin alas kuin ihminen voi vajota. Hänen monilukuisista suhteistaan on vähitellen kasvanut legendoja, hän solmi lyhyempi- tai pidempiaikaisia suhteita kadun kuluneimpien ja sivistymättömimpien yökulkijain kanssa, kirjoittaen heille rivoja runoja ja maleksien heidän kanssaan kapakasta kapakkaan. Herättyään huumauksesta saattaa tämä elämä kammottaa ja inhoittaa häntä, ja muiston tuskan polttamana ajattelee hän sitä aikaa, jolloin hän suuteli "Hänen kättään" eikä "Heidän poveaan." Mutta toisin ajoin tuntuu hän miltei nauttivan tästä alennuksestaan. "Sinä et ole mikään oppinut nainen", sanoo hän eräässäkin runossaan, "ja siitä minä sinua sydämestäni onnittelen ja ylistän. Tuntuu niinkuin sinä et ymmärtäisi säkeitä, joita sinulle huokailen: olkoon, mutta sinä innoitat minua niitä kirjoittamaan!" Kuten tästäkin puolileikkisästä runosta kuultaa, oli Verlaine'in tunteella osittain sama pohja kuin Goethen kiintymyksellä Christiane Vulpiukseen: viehättihän neito runoilijaa juuri sillä, että hän antautui ilman intellektuaalista kiintymystä, "rakastetun nimeäkään tuntematta", saati sitten runoilijamainetta. Mutta samoin kuin Eugénie Krantz ja hänenlaisensa olivat Christianea moraalisesti ja yhteiskunnallisesti monta porrasaskelmaa alempana, samoin oli Verlaine'in eroottinen kiintymys jollakin tavoin eetillisesti 'alempiarvoista' kuin Goethen, jonkinlaisen häpeäntunteen ja myös porvarien härnäilyhalun ja uhman värittämää. Hänelle tuotti hekumaa se ajatus, etteivät nuo naiset, joilla hän itsensä ympäröi, ymmärtäneet hänen runoistaan muuta kuin niiden rahanarvon, ja taas tyydytystä se tietoisuus, että hän, alentuessaan heidän tasolleen, osoitti olevansa vapaa kaikesta omahyveisyyden ja ylpeyden synnistä. Ja kuta enemmän hänen elämänsä herätti pahennusta, sitä korskeammin kantoi hän päätään, sitä kunnioittavammin ja silmäänpistävämmin kohteli hän noita naisia vertaisinaan, runoili heille tunteita ja vaistoja, joista heillä ei ollut aavistustakaan, ja vannoi ritarillisesti heille ikuista rakkautta. Asennetta? Kieltämättä, mutta samalla vilpittömyyttä: jos kerran hän oli yhteiskunnan hylkiö, tahtoi hän myös näyttää, että ellei se kysynyt häntä, saattoi hänkin erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman sitä, niiden parissa, joilta se oli sulkenut ovensa kuten häneltäkin. Mutta osittain yhtyi tähän tunteeseen myös inhimillisyyttä, joka läheni sääliä. Verlaine tahtoi saattaa nuo raukat unohtamaan alennustilansa, ja sen vuoksi, koska hän ei jaksanut heitä nostaa, tahtoi hän painua heidän tasolleen ja ravita itseään samalla tavalla kuin hekin. On kuin sanaa syyntakeellisuus ei olisi löytynyt Paul Verlaine'in sanakirjassa — ihminen oli hänelle vain 'onnellinen' tai 'onneton', tuskin muuta, mutta onnellinen tai onneton Sallimuksen viisaan tahdon jälkeen. Ja juuri siksi, kuta onnettomampi, kuta syvemmälle vajonnut jokin ihminen oli, sitä enemmän oli hän Verlaine'in mielestä rajattoman säälin ja rajattoman rakkauden arvoinen. Niinkuin Raskolnikow nöyrästi suuteli Sonjan kättä, palvoen tässä pienessä katutytössä Jumalan pyhää, vaikka tahrittua kuvaa, niin oli Verlaine'inkin kiintymyksessä Eugénie Krantziin jotakin kristillis-mystillistä, kaikesta aistillisuudesta huolimatta. Ja näin lankeaa hänen loppuelämänsä ylle jonkinlainen kaksoisvalaistus, faunimaisen ja irvokkaan komedian, ja taas pyhimyslegendan. Edellinen piirre on räikeästi esillä niissä pilakuvissa, joita Verlaine näinä aikoina piirteli itsestään, jälkimmäinen ruumiillistuu siinä maalauksessa, jossa Carrière on ikuistanut vanhenevan Paul Verlaine'in. Carrière tuntuu jollakin tavoin eliminoineen pois kaiken sen, mitä hän ei tahtonut Verlaine'issä nähdä, tämän henkisen ja ruumiillisen rappiotilan; taiteilija tahtoo esittää Verlaine'in sielua, tai sen mikä oli kauneinta ja oleellisinta siinä. Runoilija muistuttaakin lähinnä jotakin patriarkkaa — slaavilaista ehkä? — joka pitkän elämänsä kuluessa on kaikki nähnyt ja kaikki kokenut, mutta jolle elämä vihdoin on kirkastunut: hienoa leikillisyyttä ja nöyrää, vakavaa viisautta pilkoittaa katseesta, jonka mahtava otsakupoli puolittain kätkee.
Mutta, pysyäksemme vielä runoilijan itsellensä antamassa nimessä, Paul Verlaine oli "Lélian parka" myös siksi, että hän runoilijana vajosi vuosi vuodelta alaspäin ja että hän itse oli tietoinen tästä liikuntansa suuntaviivasta. Kuinka hyvin tunteekaan, että monet, monet niistä runoista, jotka lisäävät "Elegiojen" tai "Lauluja Hänelle" tai monien myöhempien kokoelmien sivulukua, ovat syntyneet sitä tietä, että Esther tai Eugénie tai Philomèle tai jokin muu on sulkenut runoilijan huoneen oven ja odottanut, että tämä kirjoittaisi mahdollisimman monta sonettia à 5 fr. — Vanier'n säätämä taksa — jotka rahat taas samana iltana saataisiin vaihtaa absinttiin! Sille, jonka inspiratsioni aikoinaan pulppusi paratiisin esikartanoiden lähteistä, mahtoi alennustila väliin tuntua suorastaan kammottavalta. Oli kuitenkin onni, ettei syvempi itsetutkistelu kuulunut Lélian paran erikoisheikkouksiin.
Kaikella tällä en suinkaan tahdo väittää, että Verlaine viimeisen vankilakautensa jälkeen ei olisi tuottanut mitään runoilijamaineensa arvoista: kieltämättä saattoi hän vielä tällöin kirjoittaa monta yksityistä ihanaa runoa, mutta yleinen suuntaviiva vei alaspäin. Ne runokokoelmat taas, jotka on mainittava Verlaine'in huomattavimpien yhteydessä ja jotka ilmestyivät painosta hänen lopullisen Parisin-muuttonsa jälkeen — Jadis et naguère, "Ennen ja nyt", Amour, "Rakkaus" — ovat pääasiallisesti olleet aikaisemmin käsikirjoituksina valmiit, joten niistä tuleva kunnia tuskin kuuluu Lélian paralle. Kuten jo ennen on osoitettu, ovat "Amour"-kokoelman runot enimmäkseen Lucien Létinois'lle omistettuja ja juontavat juurensa tältä ajalta, vaikkakin kirja sinänsä ilmestyi vasta v. 1888. "Jadis et naguère" ilmestyi neljää vuotta ennen, mutta nimikin viittaa, että sen sisällys osittain on poimittu vanhoista kätköistä, kun taas sen uusi aines on yleensä enemmän tai vähemmän tilapäistä laatua. Joka tapauksessa käsittää tämä kokoelma erään Verlaine'in kaikkein kuuluisimpia runoja, "ohjelmajulistuksen" "L'art poétique", mutta siihen saamme toisessa yhteydessä palata: voimme silloin samalla huomata, ettei se niin paljon ole käsitettävä teoretisoivaksi ohjesäännöksi ja "runousopiksi", vaan että se selittää miksi Verlaine sisäisestä pakosta kirjoitti runonsa juuri niin kuin hän kirjoitti, eikä toisin.