Erään Verlaine'in myöhemmän runokokoelman nimenä oli Parallèlement, "Rinnakkain", ja se voisi oikeastaan olla hänen myöhemmän tuotantonsa yhteisnimenä. Hänen inspiratsioninsa kulki, vielä ehdottomammin kuin ennen, kahta rinnakkaista viivaa, aistillista ja yliaistillista. Parallèlement, Chansons pour Elle, "Lauluja Hänelle", Odes en son honneur, "Oodeja hänen kunniakseen", Élégies, "Elegioja", Dans les Limbes, "Limbuksissa", Chair, "Lihallisuus": nämä kokoelmat ovat Venus Vulgivagalle omistettuja, kyynillisiä ja ilottomia, joissa runoilija tuttavallisen julkeasti erittelee rakkauden fysiologisia ilmiöitä ja levittelee yleisön nähtäväksi kaikki alkovinsa salaisuudet, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Mutta väliin soinnahtaa niissä vihlova katkeruus, joka osoittaa, että Verlaine ajoittain tuntee alennustilansa koko nöyryytyksen. Sellainen on esim. "Rinnakkain"-kokoelman alkuruno, jonka runoilija omistaa jollekin "kypsälle kokotille" ja jonka näennäinen leikillisyys on itkua tuskaisempi. Esim. viimeinen säkeistö puhuu selvää kieltä:
C'est bien fâcheux: me voici, lamentable épave éparse à tous les flots du vice, vous voici, toi, coquine détestable, et ceci fallait que je l'écrivisse!
Tämä on aika harmillista: kas tässä minä, viheliäinen, särkynyt hylky kaikkien paheitten aalloilla, ja siinä te, sinä, inhoittava lunttu, ja näin piti olla, jotta minä tämän kirjoittaisin!
Bonheur, "Onni", ja Liturgies intimes, "Hiljaista liturgiaa", joiden ilmapiiriin hän välillä siirtyy, ilman vähintäkään ylimenoa, nousevat sen sijaan samalta pohjalta kuin Sagesse, "Viisaus": Paul Verlaine puhuu niissä "uskonnosta ainoana totuutena" ja vetoaa Jumalan armahtavaan laupeuteen. Kuin innokas vastakääntynyt tunnustaa hän uskovansa "roomalaiseen Kirkkoon, katoliseen ja apostoliseen". Monet näistä runoista muistuttavat suorastaan jotakin runomittaista katkismusta — ne ovat opinkaavaisia selostuksia Pyhästä Hengestä, synninpäästöstä, sakramenttien siunauksesta, seitsemästä kuolemansynnistä ja niin poispäin. Mutta vain ani harvoin kumpuaa niissä uskonnollinen tunne välittömänä, polttavana ja kaikkivoittavana niinkuin Monsin päivinä — "Kyrie Eleison" Liturgioissa olisi kuitenkin voinut olla kirjoitettu vankilassa —; niistä ei avarru mitään uusia näköaloja eteenpäin, jotka välittäisivät lukijalle sen vaikutuksen, että nämä runot olisivat elävän, kasvavan voiman synnyttämiä. Runoilija voi vielä hetkeksi runoilla itsensä samaan tunnelmaan, missä hän oli "Sagesse'issa", mutta on kuin hän itse vaistoaisi, että tunnelma on ohimenevää laatua. Hän koettaa epätoivoisena tehdä siitä uudelleen nykyhetkeä itselleen, sillä hän kaipaa sen rauhaa ja kauneutta, mutta sen riemukas elinhermo on poissa. Ja kun hän itkien ojentaa kätensä "Pikku Jeesuksen" puoleen, vertailee lukija vaistomaisesti näitä rukouksia niiden kanssa, joita Verlaine nyyhkytti Monsin kivilattialla ristiinnaulitun kuvan edessä: kuinka äärettömän paljon suurempi oli se sisäinen paine, joka aikoinaan pakotti esiin nämä jälkimmäiset!
Tuskinpa onkaan syytä, ainakaan näin suppean esityksen puitteissa, lähemmin selostaa tätä Verlaine'in myöhempää tuotantoa. Sen valossa voimme sangen yksityiskohtaisesti seurata hänen jokapäiväisiä elämänvaiheitaan ja mielialojaan, mutta mitään uusia piirteitä ei se liitä tekijänsä kuvaan. Runokokoelmassa "Rinnakkain" sanoo Verlaine, että nämä säkeet oli kirjoitettava, koska "tämä tunnustus oli välttämätön"; hänellä oli kerta kaikkiaan väsymätön ripittäytymisen ja "kirjaanviemisen" tarve, koskipa se sitten synnintuskaa tai rakastajattarien yöpukuja, ja niin syntyivät nämä monet runokokoelmat, jotka taiteellisesti antavat sitä vähemmän, kuta pidemmälle aika kuluu. "Rinnakkain"-kokoelmassa oli vielä siroutta, armautta ja eleganssia, kaikesta julkeudestaan huolimatta, mutta toisissa on rivon leikkisä sananokkeluus silmäänpistävin ominaisuus. Ja samaa viivaa jatkavat myös ne toiset runovihkot, joiden nimiä vielä ei ole mainittu — Epigrammes, "Epigrammeja", Dédicaces, "Omistuksia", Invectives, "Solvaisuja" — ne ovat tyypillisiä, enimmäkseen humoristisia tilapäärunoja, joista monet ovat syntyneet jonkun ystävän tai vihamiehen merkkipäivän johdosta, tai sen vuoksi, että runoilijalta on pyydetty "muutama rivi" johonkin albumiin tai muistokirjaan.
Niinikään voimme vain mainiten sivuuttaa ne suorasanaiset teokset, jotka Verlaine näinä vuosina julkaisi — muutamista on sitäpaitsi ollut puhe jo aikaisemmin, toisessa yhteydessä —: ne ovat enimmäkseen pelkkää 'journalismia', keveätä ja vaivatonta kylläkin, mutta tuskin mitään taiteellisia muistomerkkejä. Confessions, johon tässä elämäkerrassa usein on viitattu, on kai avomielisimpiä tunnustuskirjoja mitä yleensä on olemassa — piirre ei suinkaan ole yksinomaan sympaattinen! — ja avartaa intiimejä näköaloja tekijänsä ajatus- ja varsinkin aistimaailmaan. Mes Prisons, "Vankilani", ja Mes Hôpitaux, "Sairaalani", kuuluvat samaan sarjaan. Quinze jours en Hollande, "Kaksi viikkoa Hollannissa", on pirteä pakina siitä esitelmä- ja lausuntomatkasta, jonka Verlaine v.1892 teki Hollantiin, ja muotokuvasarja Les hommes d'aujourd'hui, "Päivän miehiä", tarjoaa persoonallisesti väritettyjä arviointeja Verlaine'in aikalaisista. Hänen draamalliset kokeilunsa, Madame Aubin, "Rouva Aubin", ja aikaisemmin julkaistu Les uns et les autres, "Yhdet jos toisetkin", ovat sukkelasanaisia kuten kaikki, mikä on vuotanut Verlaine'in kynästä, mutta edellinen olisi huoleti voinut jäädä mustepulloon.
Näin nouseekin mieleen kysymys: mikä oli pohjimmaisena syynä siihen ilmeiseen kutistumiseen ja pienuuteen, joka suurin piirtein katsoen oli ominainen Verlaine'in koko myöhemmälle tuotannolle?
Eräs Verlaine'in oleellisimpia ominaisuuksia, melko varhaisesta nuoruudesta alkaen, oli jonkinlainen henkinen indolenssi ja liikkumattomuus: hän ei tuntenut sitä älyllistä intohimoa tai sitä eetillistä kasvamisen tarvetta, joka tietoisesti olisi laajentanut hänen maailmankuvaansa. Jos on totta, kuten eräs suuri runoilija on sanonut, että elämä on koulu, jossa jokaisen on näytettävä kypsyyttään ja edistystään "päästäkseen luokalta", jäi Lélian parka vuosi vuodelta "laiskanläksylle", istuen liikkumatta samalla paikallaan, oppimatta mitään todella uutta, ja näin tylstymistään tylstyen vanhan kertauskurssin toistuessa. Se häpeäntunne, jonka tämä tila hänessä ajoittain synnytti, ei ollut siksi voimakas tai ainakaan siksi jatkuva, että se olisi saanut hänet oikein perinjuurin hereille. Ja Verlaine'illä ei edes nuoruutensa ja voimiensa päivinä — sen huomaa kaikesta mitä hän on kirjoittanut — ollut mitään metafyysillisen ajattelun tarvetta ja "äärettömyyden ikävöintiä": hänen tuskansa ja hurmionsa oli aina vaistomaista, eikä hän edes välittänyt nähdä hetken tuolle puolen. Mikään ei tunnu hänelle niin luontaiselta kuin vegetatiivinen olotila. Ehkä selvimmin käy kaikki tämä ilmi hänen suhteessaan uskontoon, kuten jo edellä olemme nähneet. Hänen uskonsa oli jollakin tavoin "valmiina" saatua, eikä sen vuoksi vuosien mukana kehittynyt sen syvemmäksi — hän tahtoi nauttia sen suomaa lepoa, mutta ei koettanutkaan karaista sitä elämää varten.
En tarkoita, että moinen vaistorunous olisi arvoltaan alempaa laatua kuin mietiskelyn synnyttämä lyriikka. Kuka voi punnita vastakkain jotakin Sanattomien romanssien alatajunnassa syntynyttä nyyhkytystä ja "ihanaa itkua", ja esim. Alfred de Vignyn kosmillista näkemystä tai Sully Prudhomme'in kipeää ja syvää mieterunoa! Mutta lyyrillinen, vastaanottava vaisto kuuluu kerta kaikkiaan niihin ominaisuuksiin, jotka tuskin yksinään riittävät kannattamaan kokonaista runollista tuotantoa: se tylstyy ja heikentyy vuosien mukana, sillä se ei ole tarpeeksi lujaa ainesta. Näin kävi Verlaine'in. Runous tulee hänelle vuosien mittaan enemmän tai vähemmän pelkäksi rutiiniksi, osaamiseksi, ja sen vuoksi käy se yhä ontommaksi. Hänen herkät ja varmat vaistonsa olivat aikoinaan keränneet hänelle suuren "aineiston"; kun hän on käyttänyt sen loppuun, ei hän enää voi sitä uusia, sen vuoksi että ainoa tie uuteen kävi hänelle vaistojen, eikä ajattelun kautta. Myöskin Verlaine on näin, omalla tavallaan, todistus siitä, että ihminen usein ennen lopullista kuolemaansa on jo aikoja oikeastaan kuollut.
Epäilemättä oli Verlaine täysin tietoinen tästä kulumisprosessista. Melko paljon katkeraa itseironiaa on siinä ulkonaisesti niin leikkisässä sonetissa, jossa hän ivailee "Paul Verlaine'in tapaa": se on kauttaaltaan rakennettu sulosoinnin ja runsaasti esiintyvien, vaikeiden kaksoisriimien varaan, mutta siinä ei sisäisessä mielessä ole yhtään mitään. Väliin taas tuntuu tämä pelkkä ulkonainen osaaminen käyvän hänelle siinä määrin vastenmieliseksi, että hän melkein uhmaten, puoliraivossa, tekee syntiä hyvää muotoaistia vastaan, aivan kuin osoittaakseen, ettei hänelle runoilijana ole enää mikään pyhää. Yhä useammin toistuvat esim. hänen soneteissaan kahtiahakatut sanat, joiden alkuvartalosta on saatu sopiva loppusointu, samalla kuin "kelpaamaton" osa muitta mutkitta on liitetty seuraavan rivin alkuun. "Chair"-kokoelman prologissa on esim, tämäntapainen säkeistö: