— — poussant un sombre hou-hou! Soudain le voilà roucou- lant ramier gonflant son cou.
[Olen jättänyt kääntämättä tämän runon, koska siinä sisällys on aivan sivuasia.]
Ja sonetissa Raoul Ponchonille on tertsiini, joka viiltää silmää ja korvaa:
Voyez de Banville, et voyez Lecon- te de Lisle, et tôt pratiquons leur con- duite et soyons, tels ces deux preux, nature.
[Jätetty kääntämättä samasta syystä kuin edellinen.]
Lukemattomia muita samantapaisia esimerkkejä voisi mainita — olen merkinnyt niitä muistiin miten paljon hyvänsä — mutta nämä kaksi riittäkööt. Jo Pascal on sanonut, että ankarin kritiikki sivuuttaa ja on vaiti; Verlaine'in tämäntapaiset runot sivuuttaa mieluimmin äänettömänä.
Miltei järkyttävän vaikutuksen tekevät sen sijaan ne Verlaine'in runot, joissa hän jättää moiset halpahintaisuudet ja jotka sydämestä pulpunneina nyyhkyttävät alennuksen tuntoa. Erikoisesti jää mieleen eräs hänen epigrammeistaan, jossa hän kutsuu kuolemaa ainoaksi uskollisekseen ja vertaa sitä elämään, joka mairittelee ja samalla pettää. "Vite au charnier, vieille charogne!", pian kuoppaan, vanha haaska, purkautuu kuin parahduksena hänen huuliltaan. "Mieux vaut n'avoir jamais connu la vie", olisi parempi ettei milloinkaan olisi tuntenut elämää, huokaisee hän kerran, ja tämä huokaisu oli varmasti muuta kuin pelkkiä sanoja. Viimeinen runo, jonka hän kirjoitti, oli Kuolemalle sinänsä omistettu: aavistiko Verlaine jotakin, kun hän antoi sille tämän nimen? Ilman fyysillistä ahdistusta ja sääliä ei myöskään saata lukea esim. sellaisia kappaleita kuin "Sites urbains" tai "Clochi-Clocha", joissa hän piirtää kuvan silloisesta elämästään ja sen köyhyydestä. Minä lohduttelen itseäni, sanoo hän, sellaisella mikä on kätteni ulottuvilla eikä paljoa maksa. Tällainen varoja kysymätön lohdutus on hänelle muun muassa pitkä katuperspektiivi, joka avartuu hänen ullakkohuoneensa ikkunasta, täytetty piippu sekä ennen kaikkea öiset unet — sillä unessa, kertoo hän, kirjoitan ihania runoja, paljon parempia kuin ne joita par'aikaa teen: pateettisia, syviä, kirkkaita. Mutta ah, jatkaa hän, herättyäni en muista niistä ainoatakaan sanaa! "Clochi-Clocha"-runossa säestävät Parisin kirkonkellot runoilijan alakuloista alistumista: eihän hänellä enää ole mitään odotettavaa, ei suuria murheita eikä suurta onnea. Omituisen kauniisti hauras on taas runo "Impressions de printemps", Kevättunnelmia, jossa hän lapsen naiivilla hartaudella ottaa vastaan uuden kevään viestin ja ikäänkuin aukeaa sille, rukoillen taivasta ettei hänen koskaan täytyisi kadottaa moisia ihania hetkiä. Siinä on satyyrin ivanauru poissa, ja kärsinyt, herkkä ihmissielu itkee ja riemuitsee sen säkeissä.
Verlaine'in pelastus — sanalle ei tietysti saa antaa teologista väritystä! — olikin kaikessa hänen alennuksessaan se, että hän elämänsä loppuun säilytti lapsenmielensä. Kaikki se loka, jonka läpi hän oli vaeltanut, ei ollut voinut hävittää hänen sydämensä vilpitöntä hyvyyttä, tahtoisi miltei sanoa sen puhtautta. Se huumorintaju, joka seurasi häntä vielä kuolinvuoteelle, oli kotoisin juuri tästä samasta naiivista lapsenmielestä, jota kyllä kokemus ei ollut karaissut, mutta jota se ei myöskään ollut kovettanut ja tehnyt tunteettomaksi. Kuinka paljon Verlaine'iä oli esimerkiksi siinä päähänpistossa, joka saattoi ontuvan, sillä kertaa nälkää näkevän runoilijan eräänä aamuna sivelemään vanhalla kultavärillä kaikki asumuksessa olevat pikkukalut, maljakot, kynttiläjalat, kehykset, vieläpä kynänsäkin: oli kuin hän olisi tahtonut loihtia esiin sen ajan, jolloin hän itse oli runon Kuningas Midas! Tyyliin sopii hyvin, että Eugénie möi nämä runoilijan kaipuun kultaamat kalut, niin että ne menivät kaiken maailman tietä. Hänen toverinsa ovat muutoin säilyttäneet muistossa monia pikkupiirteitä tästä Verlaine'in leikillisyydestä, jota traagillisimmatkaan elämykset eivät voineet tehdä olemattomaksi. Kujeillen saattoi hän ravintoloissa istuessaan koota kaikki vadit tovereittensa pikarien alta [Parisin kahviloissa tuodaan pikarit teevadilla, jonka laitaan on merkitty annoksen hinta: näiden teevatien mukaan tekevät tarjoilijat lopputilityksensä], ja läjätä ne eteensä, nauraen hilpeästi kuin lapsi ohikulkijoille, jotka mittelivät hämmästyneinä teevati-pinomuksen korkeutta ja tekivät sen mukaan päätelmiään hänen juomakykynsä pohjattomuudesta. Kuinka monta vallattoman hupaisaa hetkeä vietettiinkään Boul' Mich'in varrella olevassa François I:er-kahvilassa, Café Procope'issa tai myös Musset'n aikuisten traditsionien pyhittämässä "L'Académie'ssa", joka oli siitä merkillinen, että sitä aikoinaan oli koristanut neljäkymmentä runoilijoille pyhitettyä viinitynnyriä, jotka asianomaisen kuoltua 'pantiin vuotamaan' ja kiedottiin suruharsoihin… Verlaine'in aikoina oli jäljellä vain puolet: näitten symbolisten viinitynnyrien äärellä oli hänellä oivallinen tilaisuus päästää koko hirteishuumorinsa valloilleen. Hänen leikillisyytensä ei muutoin jättänyt häntä sairaudenkaan vaikeina aikoina — kun toverit saapuivat tapaamaan häntä sairaaloihin, jolloin hän usein kärsi suuriakin ruumiillisia tuskia, löysivät he hänet aina pilapuhe huulilla. Täydellä oikeutuksella saattoikin hän sanoa itsestään — "Amour"-kokoelmassa — että hänen "kunniapaikkansa on paraitten naurajain ensi rivissä".
Epäilemättä oli tässä hänen hilpeydessään myöskin asennetta, tai suorastaan naamioimistaitoa: onhan hän eräässä "Chair"-kokoelman runossa tunnustanut, kuinka hän koettaa olla "hullu ja iloinen", tai ainakin näyttää siltä, maksoi mitä maksoi. Juuri tuo ylpeä halu näyttää maailmalle iloista naurajan naamaria, vaikka mieli olisi ollut miten masentunut hyvänsä, on muutoin Verlaine'in kauneimpia luonteenpiirteitä; siinä suhteessa olivat hänen mittasuhteensa tavallisia suuremmat. Aivan varmaa on niinikään, että hänen intohimonsa alkoholiin sai jonkinlaista moraalista tukea tästä samaisesta halusta. Hän ei juonut juodakseen, vaan juopuakseen ja unohtaakseen — samoin kuin Baudelaire, joka sanoo juovansa voidakseen unohtaa "Ajan hirvittävää painoa". Molemmat ovatkin haltioituneina ylistäneet sitä jumalien lahjaa, alkoholia, joka heidän mielestään yksin voi vapauttaa tuskaisista ajatuksista. Baudelaire karautti "viiniratsunsa selässä", suitsitta ja kannuksitta, kohti "sadunheleää taivasta", ja Verlaine uneksi hymy huulillaan, että maailmahan olikin varsin ihana, kun vain osasi huomata sen kauneuden. Mutta tämä ei toiselta puolen estänyt molempia näkemästä aineen turmiollisuutta: nimittäähän Verlaine absinttiaan "kaiken hulluuden ja rikollisuuden, typeryyden ja häpeän" lähteeksi, sanoen juomahimoaan eli "juomaraivoaan" "ainoaksi todelliseksi paheekseen". Mutta, lisää hän fatalistisesti, "qui a bu, boira", kuka on alkanut juoda, juo edelleen —, hän ei edes tahtonut tai koettanut vapautua, sillä "saturnolaiseksi syntyneen" yleiseen tyyliin kuului hänen mielestään kerta kaikkiaan hävitys ja turmio.
Mutta moinen elämä ei voinut loputtomiin jatkua. Verlaine alkoi rappeutua yhä enemmän, myös ulkonaiselta olemukseltaan — leikkisästi puhuu hän eräässäkin runossa pudonneista napeistaan! — samalla kuin hänen monenlaiset tautinsa yhä useammin muistuttivat olemassaolostaan. Hänen vaatimuksensa elämän suhteen kävivät sitä mukaa pienemmiksi. Kaikkinainen persoonallinen onni oli "ylellisyyttä", johon hän ei enää kurkottanutkaan — hän ei pyytänyt paljon muuta kuin rauhallista soppea, jossa kukaan ei häntä häiritsisi. Hän oli fyysillisesti ja psyykillisesti niin kulunut, että yksinäisyys, joka vielä hiljan häntä kammotti, yhä enemmän alkoi näkyä hänelle "ainoan uskollisen" hahmossa. Kerran pilaileekin hän ystäviensä parissa ja uhkaa painattaa nimikorttiinsa "arvokseen" sanan fou, hullu — ainakaan silloin ei kenelläkään olisi hänelle asiaa! Suurin vaiva oli hänellä rakastajattaristaan, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Niin pian kuin he vainusivat pienintäkin rahansaantimahdollisuutta, tulivat he peräkkäin ja poimivat runoilijalta tämän kolikot. Myöskin tämäntapaiset tilanteet on Verlaine pariin erään vienyt kirjaan, runoissaan. Kaiken yhteenlaskettuna summana ymmärtääkin hyvin, ettei Lélianilla enää voinut olla halua ruveta "uudestirakentamaan elämäänsä", reedifier la vie: "mitä se nyt enää kannattaisi", hymähtää hän tovereittensa hyväntahtoisille tai huolekkaille esityksille. Myöskin matkustusintohimo, joka hänellä oli niin erikoisen silmiinpistävä hamasta varhaisnuoruudesta, on hänen viime kautenaan miltei tykkänään sammuksissa. Luentoretki Hollantiin, v. 1892, on miltei ainoana poikkeuksena tässä suhteessa, ja sekin tapahtui pääasiallisesti taloudellisen tilanteen takia. Sitä oli muutoin toivotonta parsia edes tilapäisesti, sillä Verlaine oli kerta kaikkiaan auttamaton sangviinikko — niin pian kuin hänellä oli muutamiakin satasia lompakossa, piti hän itseään "ruhtinaallisen rikkaana" ja tahtoi jakaa hyväänsä koko maailmalle, niin että hän hetkeä myöhemmin oli yhtä köyhä kuin ennen. Verrattain merkityksettömiksi jäivät näin ollen myös ne toimenpiteet, joihin Verlaine'in ystävät pariin erään ryhtyivät hänen avustamisekseen: keväällä 1891 esitettiin tilapäisin taiteilijavoimin hänen yksinäytöksisensä "Yhdet jos toisetkin", ja paria vuotta myöhemmin näyteltiin "Rouva Aubin" Procope-kahvilassa. Ensimmäinen tilaisuus ei tuottanut monta penniä puhdasta tuloa, kun taas jälkimmäisen sadat frangit hupenivat kädenkäänteessä pariin juomarikkaaseen illatsuun "parhaitten ystävien" parissa!