Ulkonaiset sukulaispiirteet ovat ilmeisimmät Villonin, tämän 1400-luvun katutrubaduurin ja Ranskan ensimmäisen subjektiivisen lyyrikon kanssa. Molemmat epäyhteiskunnallisia, yksilöllistä vapauttaan palvovia boheemeja, molemmat vaeltavia laulajia, jotka elivät auringonvalosta ja ylistivät sitä, milloin sitä heille tarjottiin, ja uskoivat huomispäivänsä hyvän Jumalan huomaan. Molemmat ilopaikkavieraita ja vankilatuttuja — joskin Villonin omallatunnolla oli toisentapaisia ja "keskiaikaisempia" rikoksia kuin Verlaine'in, murhia, ryöstöjä avoimella maantiellä ja muuta samaan tapaan — mutta molempien sieluissa säilyi, kaikissa vaiheissa ja hirtehishuumorin alla, jotakin lapsenpuhdasta ja koskematonta. Villon tunnusti rahojensa menneen joko "kapakkaan tai naisille", ajatellen lähinnä suurläänistä, juopottelevaa Margot'taan; kuten olemme nähneet, olisi Verlaine viimeisinä aikoinaan voinut tehdä samantapaisen tunnustuksen. Molemmat halveksivat ja vihasivat parempina hetkinään syntistä minäänsä, tekivät hyviä päätöksiä ja ripittäytyivät hehkuvin mielin: Villon kirjoitti balladinsa Pyhälle Neitsyelle, Verlaine vuoropuhelunsa Jumalan ja katuvan rikollisen välillä. Heidän elämänsä oli suurelta osaltaan kokoonpantu traagillisista aineksista, mutta ulospäin saattoivat he usein näkyä koomillisina. Itse olivat he tietoisia tästä kaksinaisuudestaan ja siitä kaksoisvalaistuksesta, missä he esiintyivät: heille oli kevytmielinen antaa-mennä-asenne yhtä aitoa kuin kyllästys, itseinho ja epätoivo. Sanomattakin on selvää, että Verlaine'in sielunelämä oli modernisen monisäikeisempää, rikkaampaa ja kultivoidumpaa kuin hänen oppimattoman keskiaikaisen kulkijaveljensä, mutta laatu oli suurin piirtein sama. Molemmat saattoivat he virnistellen pilkata pyhiä asioita, Villon viinituoppi, Verlaine absinttipikari kädessään, ja olla julkeita ja rivoja, samalla kuin heidän sielunsa saattoi väristä arkana ja avuttomana, peläten että tyly maailma näkisi, kuinka aseettoman heikkoja he oikeastaan, pohjimmalta, olivat. "Je riz en pleurs", sanoo Villon itsestään; ah, tämän "kyyneleisen naurun" tunsi Verlaine yhtä hyvin kuin hän! Villon ja Verlaine: kuumaverisiä ja impulsiivisia, ja sen vuoksi varhain kuluneita; avomielisiä ja herkkiä, joilla oli tarve antautua runoissaan; varmavaistoisia improvisoijia, joiden sielu miltei kirjaimellisesti oli heidän kynänsä kärjessä. Temperamentiltaan onkin Verlaine lähempänä Villonia kuin ehkä ketään toista ranskalaista lyyrikkoa, vaikka vuosisatojen välimatka kauttaaltaan tuntuukin heidän tuotannossaan.
Musset'hen yhdistää Verlaine'iä subjektiivinen tunneromantiikka. "Le coeur seul est poète", vain sydän on runoilija, on Musset sanonut, ja "Sanattomien romanssien" luoja on käytännössä osoittanut yhtyvänsä tähän Musset'n määritelmään, niin paljon pilkallista kuin hän onkin puhunut sekä "Rollasta" että Musset'n muista runoista. Molemmat, Musset ja Verlaine, ovat ratkaisevasti sydämen laulajia, jos sanalta riistää sen feministisesti äitelän sivumaun. Mutta tätä rinnakkaisasettelua ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Musset, siinäkin missä hän vilpittömimmin ripittäytyy, muistaa aina puhuvansa nyyhkyttävien aikalaistensa tai syvästi liikutetun jälkimaailman edessä — siitä hänen kaunopuheinen paatoksensa ja moitteeton asenteensa. Hän puhuu aina käsi sydämellään, ja kun hän hautaa rakkaimman muistonsa, on kuin näkisimme kasvoilla ikuistettavaksi tarkoitetun ilmeen. Verlaine taas tekee vastaavan toimituksen täysin arkisessa asussa, antautuen surulleen liian hillittömänä, jotta muistaisi ympäristöään. Siinä missä Musset pitää pitkiä puheita ja pyytää että hän armosta saisi unohtaa — "ôte-moi, mémoire importune, ôte-moi les yeux que je vois toujours!" — siinä Verlaine vain vaikeroi kuin itsekseen: "Souvenir, souvenir, que me veux-tu?" Ja vielä enemmän (saman rinnakkaisasettelun on Chr. Rimestad tehnyt oivallisessa tutkielmassaan), siinä missä Musset'n runotar juhlallisesti deklamoiden kysyy:
Qu'as-tu fait de ta vie et de ta liberté?
Qu'as-tu fait, mon amant, des jours de ta jeunesse?
Mitä olet sinä tehnyt elämästäsi ja vapaudestasi?
Mitä olet tehnyt, rakastettuni, nuoruutesi päivistä?
kuiskaa Verlaine sydämensä syvyydestä Monsin vankilakopissa, silmissään huojuvat puunlatvat ikkunoiden ulkopuolella ja alakuloinen iltahämärä ympärillään:
Qu'as-tu fait, ô toi que voilà pleurant sans cesse, dis, qu'as-tu fait, toi que voilà de ta jeunesse?
Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä, joka itket herkeämättä —? Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä, mitä olet tehnyt nuoruudestasi?
Ja kun Musset "Rollassaan" julistaa kuolemattomuuden fonografin edessä, vuosisadan lapsen tuska sielussaan:
Je suis venu trop tard dans un monde trop vieux,
Olen liian myöhään tullut liian vanhaan maailmaan.