antaa Verlaine Gaspard Hauserinsa yksinkertaisesti kysyä sydämeltään, minkä vuoksi hän aina ja kauttaaltaan on epäonnistunut elämänsä jokaisessa vaiheessa:
Suis-je né trop tôt ou trop tard?
Qu' est-ce que je fais en ce monde?
O vous tous, ma peine est profonde:
Priez pour le pauvre Gaspard!
Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
Mitä teen minä tässä maailmassa?
Oi te kaikki, vaivani on syvä:
rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!
Musset ja Verlaine olivat näin, ratkaisevasti, sydämen runoilijoita kumpikin, mutta tämä "sydän" oli monessa oleellisessa suhteessa erilainen: Musset'n oli aristokraattisempi, sanoisiko latinalaisempi, älyllisempi, kun taas Verlaine'in oli avuttomampi, vilpittömämpi ja naiivimpi.
Sydämen sukulaisuus yhdistää Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in, tuon herkän, sävelvuolaan naissielun, joka Verlaine'in omien sanojen mukaan suuressa määrin on vaikuttanut "Sanattomiin romansseihin". Verlaine pysyi kauan, kuten olemme saaneet nähdä, parnassolaisten ylimyksellisen ja kylmän taideihanteen lumoissa, kapinoiden kuitenkin alitajunnassaan sitä vastaan: ratkaisevana murroskautena tutustuttaa eräs Rimbaud'n artikkeli hänet tähän Musset'n aikaiseen, miltei tykkänään unohdettuun laulajattareen. Rimbaud'n lainaamat otteet vaikuttavat häneen miltei ilmestyksenä; niiden valossa ymmärtää hän paremmin oman itsensä. Ja niinkuin hänen tunteensa aina liikkuivat superlatiiveissa, koroittaa hän nyt M:me Desbordes-Valmore'in (varsinkin muotokuvasarjassaan "Kirottuja runoilijoita") miltei puoli jumalattareksi, sanoen häntä George Sandin ohessa aikakauden ainoaksi naisneroksi ja kunnioittaen häntä Pyhän Teresan ja Sapphon myöhäissyntyisenä jälkeläisenä.
Ja tämän ihastuksen saattaa hyvin ymmärtää, eikä vähimmän Verlaine'in kannalta: M:me Desbordes-Valmore oli epäilemättä lyyrikoista rikkaan aikakautensa suurimpia, ja syyttä unhoon joutunut. Yksin Barbey d'Aurevilly, jonka mielestä kaikki kirjoittavat naiset olivat vastenmielisiä ilmiöitä ja sinisukkia — M:me de Staël ei löytänyt armoa hänen silmissään! — sanoi M:me Desbordes-Valmore'ia "todelliseksi runoilijaksi", huomauttaen hänen merkillisestä herkkyydestään ja luontevuudestaan. Nämä ominaisuudet olivatkin runoilijattaren silmiinpistävimmät, hänen säkeissään on ennen kaikkea sitä rehellisyyttä ja itse-elämyksen tuntoa, jota Verlaine tarkoittaa taidemääritelmässään: "L'art tout d'abord doit être et paraître sincère." (Taiteen tulee ennen kaikkea sekä olla että näyttää olevan vilpitöntä.) Totisesti, kun selailee noita pieniä, kapeita runovihkoja hiukan hentoine nimineen, "Pauvres fleurs!", "Pleurs", "Bouquets et prières", (Kukka raukkoja, Kyyneleitä, Kukkavihkoja ja rukouksia), saattaa asettua nuoren Paul Verlaine'in kannalle, jonka aivoissa vielä kummittelivat marmorilohkareet ja kuvanveistokset, mutta jonka korviin jo silloin kantautui ääniä henkimaailmasta ja sielun alitajunnallisia aavisteluja. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikassa löysi hän vihdoin sen läheisemmän ja lämpimämmän, jota hän lyriikalta oli kaivannut; löysi haltioitunutta antaumusta, tunteiden määrättömyyttä ja sydämen naiivia nöyryyttä. Ja hän löysi tämän kaiken sellaisena, kuin se oli tuossa herkässä naissielussa asunut, ilman juhlallisia pukuja ja helyjä, raikkaana, alkuperäisenä, vielä kosteana vuodatettujen kyynelien jäljiltä tai kimaltaen onnea. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka teki hänelle täysin tajuttavaksi, että yksinkertaisin arkipäivän elämys voi olla yhtä järkyttävän, traagillinen ja suuri kuin vuosisatojen takaa hahmottavat maailmanhistorialliset tapahtumat.
Ja vielä, M:me Desbordes-Valmore'in vaatimattomissa runoissa paljastui hänelle sanamusiikin tai oikeammin musikaalisen rytmin tenho. Miten hekumoiden mahtoikaan hänen sielunsa tuudittautua esim. "Berceuse"-laulun säveliin: rinnastamalla sen ja esim. "Un grand sommeil noir"-laulun ymmärtää parhaiten Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in veriheimolaisuuden.
Mutta tämän ihastuttavan runoilijattaren asteikko oli kuitenkin naisellisesti suppeampi kuin Verlaine'in. Vaikka Verlaine olikin ensi sijassa sydämen laulaja, mahtui hänen sydämeensä muutakin kuin rakkautta, sen riemua ja tuskaa — ja M:me Desbordes-Valmore ei tuntenut mitään muuta. Verlaine oli sairaampi, rikkinäisempi, sanoisiko harvinaisempi kuin hänen lyyrillinen sisarsielunsa: M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka herätti hänet, mutta ei häntä ravinnut.
Sitä enemmän Charles Baudelaire'in.
'Suhde' näiden kahden runoilijan välillä oli aluksi hyvinkin ulkokohtainen. Jo kouluvuosinaan oli Verlaine tutustunut Baudelaire'in tuotantoon, mutta ettei hän sen erikoisuudesta suuriakaan ymmärtänyt, selviää jo siitä, että hän pitkät ajat luulee "Fleurs du mal"-kokoelman nimen kuuluvan — "Fleurs du mai", Toukokuun kukkia! Mutta kun hän vihdoin löytää Baudelaire'in, avautuu hänen eteensä maailma, jonka hän kiihkeästi omaksuu kaikilla vaistoillaan, samalla kuin hän tuntee miltei kohtalokasta sukulaisuutta sen luojan ja itsensä välillä.