"Mikä on sitten hätänä?" kysyi isäntäni.
"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te ajatte jokeen jos ajatte".
Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että Jumala on antanut ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella; eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen.
Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse ulos ja virkkoi:
"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".
"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".
Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä olinpa todellakin sangen väsynyt.
KAHDEKSAS LUKU.
Vanha tallirenki.
Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä. Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja tasanen kuin silkki.