"Mutta eihän minulla ole morsiuspukuakaan ylläni", vastasi Alfhild.
"Enkä tätä vanhaa tavallista leninkiä riisuessani tarvitse mitään apua.
Hyvää yötä, hyvä täti! Herättäkää minut aikaisin huomenna, että ehdimme
junaan."
Hän suuteli tätiään sukkelasti ja juoksi hyvin nopeasti ylös portaita myöten pimeässä. Sten seurasi perästä ja kuuli, miten Alfhild pidätteli outoja ääniä, joiden merkityksen hän sitte vasta ymmärsi, kun olivat vinnillä ja Alfhild purskahti ääneensä nauramaan.
"Tuon keinon keksi täti vaan sentähden, ett'emme tänäkään iltana saisi kahden kesken tulla ylös", kuiskasi hän. "Ja sitä paitsi tahtoisi hän luonnollisesti saada vielä viimeisen kerran vähän torua minua. Aattelepas, Sten, miten tyhjältä tätistä on täst'edes kaikki tuntuva!"
Mutta avattuaan huoneensa oven huudahti hän ilosta.
"Katsopas vaan! Tulepas tänne, niin saat nähdä. Onpa se täti kuitenkin hyvä!" Kaksi kynttilää paloi huoneessa, joka oli koristettu kukilla. Valkoiseksi peitetty peilipöytä ynnä kullattu peili ja suuri vuode kirjavine silkkipeitteineen oli muutettu sinne paraasta vierashuoneesta, jossa piispa oli asunut, käydessään viime kertaa tarkastuksillaan. Ja molemmat arkut olivat ihan valmiiksi laitetut.
"Noin sitä hyvitellään ja passaillaan, kun on tultu rouvaksi", sanoi hän nauraen. "Mutta nyt näytän sinulle tietä vinnin yli omaan huoneesesi. Onkohan täti löytänyt hyviä huonekaluja sinullekin. Mutta Sten — vai niin, sinä vaan menet sanomatta edes minulle hyvää yötä!"
Sten oli todellakin kiiruhtanut hänen huoneestaan virkkamatta sanaakaan; Alfhild tuli nyt kynttilä kädessä hänen perästänsä vinnille. "Vai niin — tahdotko mieluummin ottaa jäähyväiset täällä ulkona kuten tavallisesti. Mutta tänä iltana olisit kyllä saanut tulla minunkin huoneeseni, jos olisit tahtonut!"
Sten syleili häntä kiivaasti ja meni pimeän vinnin yli omaan huoneesensa, joka oli vastapäätä kartanon toisessa päässä.
Ovelle päästyään kääntyi hän vielä kerran ja nyykäytti päätään Alfhildille, joka seisoi juhlallisesti koristetun, pienen neitsytmajansa puoliavoimessa ovessa. Miten lapsellisen viattomalta — miten kauniilta ja miellyttävältä hän näytti, kun tukkaletti oli päässyt suoraksi ja silmiä vähän häikäsi kynttilä, jota hän piti kädessään.
Ja hän oli nyt Stenin — hänen omansa! Ei, ei oikein vielä. Eivät vihkisanat voineet tehdä heidän avioliittoaan eläväksi totuudeksi, vaan rakkauden henki.