"Kaksitoista."
"Kaksitoistako! Oikeinko totta, Sten! Mitähän nyt täti sanoo!"
"Siitäkö, että kävelet miehesi kanssa!"
"Niin, mutta sukkelaa se on — myönnä vaan! Minä en ollenkaan voi saada päähäni, että olisi mitään muuttunut eilisestä asti. Ja eilisiltana torui täti minua aika lailla, että yht'aikaa sanoimme hyvää yötä ja menimme yhdessä ylös portaita myöten."
Portti oli lukossa ja täti itse tuli avaamaan.
"Antakaa anteeksi — hyvä täti!" sanoi Alfhild, rientäen hyväillen hänen syliinsä, nähtävästi peljäten saavansa toruja.
"Mutta mitä varten valvoittekaan, täti, näin kauan?" sanoi Sten semmoisella äänellä, josta ei kuulunut suurtakaan kiitollisuutta hänen avuliaisuudestaan.
"Olisinko minä uskaltanut nukkua, ovet avoinna", vastasi täti. "Ja sitä paitsi tahdoin auttaa Alfhildia riisuutuessaan."
"Miksikä?" kysyi Alfhild hyvin kummastuneena. Hän ei tähänkään asti ollut tottunut saamaan semmoista apua, ei siitä asti, kun alkoi vähänkin muistaa. Miksi sitä nyt olisi tarvinnut?
"Morsiusneitsyet olisivat muuten auttaneet, mutta kun nyt olette laittaneet niin, ett'ei sinulla ollut morsiusneitsyeitä — niin — —"