Sten oli unohtunut miettimään, miten kauniilta vaaleapukuinen vartalo suurine olkihattuineen näytti metsää ja hienopilvistä taivasta vasten.
Hän hyppäsi kömpelösti ojan yli, lankesi nenälleen, särki sangattomat silmälasinsa, joita hänellä kumminkin oli toinen pari varalta taskussa — seisattui laittamaan niitä kuntoon, hiivi sitten varovasti ojan reunaa myöten aidalle asti ja edelleen aidanviertä paksussa heinikossa — hyi, kastuihan siinä jalat ihan läpimäriksi! — sululle, jossa Alfhild alkoi komentaa, käskien hänen tarttumaan kiinni toiseen päähän ja asettaa, niin että saivat yht'aikaa riu'ut kummastakin päästä koloihinsa. Sten ei ollut kovinkaan käytöllinen tuossa tilaisuudessa, ja Alfhild nauroi hänelle oikein sydämmestään niin kovasti, että koko lepäävä luonto näytti heräävän moisesta yön hiljaisuuden häiriöstä.
Vihdoin oli sulku kunnossa. Alfhildille johtui silloin mieleen, ett'ei heidän tarvitsisi mennä pitkää kierrosta takaisin maantielle, vaan suoraan metsän läpi.
"Pimeässäkö!" vastasi Sten, kun tiesi, miten vaikea hänen oli löytää tietä hämärässä.
"Oh, mikä pimeä nyt on näin kauniina kesäyönä! Tule vaan — kyllä minä osaan."
Nyt ei Alfhild enää ollut väsyksissä eikä uninen. Lipeillen ja liveten, milloin hypäten, milloin kumarruksissa hiipien kiiruhti hän metsän pimeää vesakkoa, kivistä ja epätasaista polkua myöten. Eteenpäin pääsemisen ponnistukset olivat kokonaan temmaisseet Stenin rakkaushaaveiluistaan ja suojelustuumistaan. Kylläpä Alfhild näkyi itsekin oikein hyvin tulevan toimeen ja Sten astui hänen jälkiänsä niin likellä kuin mahdollista, pysyäksensä tarkoin tiellä.
Mutta kun he kerran onnellisesti jo hyvin pääsivät metsästä ja jälleen astuivat vieretysten, kiersi Alfhild äkkiä toisen käsivartensa hänen kaulaansa.
"Oi, miten on hauskaa näin kävellä sinun kanssasi", sanoi hän. "Miten monesti olen toivonut, että saisin lähteä ulos sinun kanssasi kahden kesken tämmöisenä kauniina iltana. Mutta enhän tietysti tohtinut tädin tähden. Miten iloista että nyt saamme kävellä yhdessä, niin kauan kuin tahdomme eikä kukaan istu meitä odottamassa!"
Pihan yli mennessänsä näkivät he kumminkin vielä tulta tätin kammarista.
"Oh — kyllähän sen olisin voinut arvatakin, ett'ei täti mene levolle, kun minä olen ulkona. Mitä kello on?"