Tuota näennäistä kylmyyttä ei Alfhild voinut kestää; hän tarttui taaskin Stenin käsivarteen, painoi poskensa hänen huulipartaansa vasten ja kuiskasi: "luuletto ehkä, ett'en minä sinua oikein rakasta?"
Samalla tarjosi hän huuliansa ja Sten suuteli niitä keveästi, ilman kiihkoa, niinkuin Alfhild tahtoi. Sitte jatkoivat he tietänsä äänettä yhä enenevässä hämärässä, Sten ajatuksiinsa vaipuneena.
Alfhild oli ilta-uninen kuin lapsi, ja kohta riippui hän raskaasti Stenin käsivarresta, astui hitaasti ja kompastui usein kiviin ja puunoksiin. Silmäluomet melkein ummistuivat ja hän oli hyvin kalpea, kuten tavallista uniseksi tultua.
Mimmoinen lapsi hän oli! Nukkua tuolla lailla hääiltana tyynesti ja huolettomasti ikäänkuin ei mitään erinomaista olisi ollenkaan tapahtunut!
Miten kumminkin voi olla onnellinen siihen aikaan, jolloin ei vielä mitkään mielenliikutukset, ei mikään levottomuus, ilo eikä suru voineet pidättää luonnollista, raitista lapsenunta! Miten Sten rakasti häntä ihan semmoisenaan, kuin hän siinä puolinukkuneena riippui hänen käsivarressaan! Suojelevan hellyyden tunne poisti hyväntekeväisesti hänen entisen kiihkoisuutensa.
Mutta kuinka saada nyt hänet kotiin, kun hän näytti niin väsyneeltä? Kantaa hänet käsissänsä! Niin, romaaneissa tapahtuu se kyllä hyvin helposti, mutta todellisuudessa! Hän hymyili itseksensä ajatellessaan, miten hänen kätensä tavallisesti väsyivät, jos hänen tarvitsi kantaa pientäkään matkalaukkua.
Eräs sattumus karkoitti kumminkin äkkiä Alfhildin unen. He astuivat peltojen välistä tietä ja Sten näki pari lehmää kuumottavan rukiista. Hän huomautti siitä Alfhildille ja ihan kerrassaan heräsi hänessä maalaistytön käytöllisyys. Huudahtaen: "Isän paras ruis — kelvoton Tähti se varmaankin taas on purkanut veräjän — —" tempasi hän maantieltä seipään — hyppäsi ojan yli ja pujottelihe varovasti rukiin lävitse, kunnes pääsi molempien pahantekijäin luo.
Sten ei saanut lähteneeksi häntä auttamaan — hän seisoi tiellä katsellen, sillä hän oli varma siitä, että hän lyhytnäköisyydessään tekisi enemmän pahaa kuin hyvää, jos läksisi ruispeltoon.
Kohta sai Alfhild kapinalliset lehmät ajetuksi purkautuneesta sulusta metsään — sitte koetti hän kaikin voimin panna sulkua jälleen kiinni, mutta riu'ut olivat raskaat ja vähän väärät, joten hän ei oikein saanut niitä sopimaan koloihinsa.
"No, kuulepas Sten!" huusi hän iloisesti ruispellon poikki, "sinä vaan seisot ja katsot valmista etkä tule auttamaan minua."