"Rolf, hän niin hemmoitteli minua", vastasi Niina. "Mutta nyt ei kukaan ole peloissaan minun tähteni; miksikä minä sitte itse olisin."
Niin sanoen purskahti hän jälleen itkuun, ei kumminkaan hillitsemättömästi kuin ennen, vaan kokien tukehuttaa nyyhkimisiä; eihän hänen pitänyt säikyttää äskensyntynyttä eikä karkoittaa sitä surulla ja valituksilla luotansa. Hän koetti sentähden hymyillä kyyneliensäkin takaa, kun paljasti rintansa ja sovitti sitä pienokaisen huulille.
Viereisessä huoneessa makasi Rolf, silmät kiinni ja hymy huulilla.
Epätoivoiset valitukset olivat kyllä kuuluneet hänen vuoteellensa,
mutta ne eivät häirinneet tyyntä rauhaa, joka peitti hänen muotonsa.
Hän ei tuntenut nyt enää edes niinkään rakkaan olennon tuskia kuin
Niinan, tuon lapsensa.