— Ei. Ainoastaan muutamia. Sinä olet ensimäinen, joka olet lukenut ne kannesta kanteen.
— Mutta en viimeinen! Ah, Toini, kuinka me vedämmekään heitä kaikkia nenästä!
Pitkän miettimisen ja epäröimisen jälkeen Toini viimeinkin suostui. Mutta vain sillä ehdolla, että Anja ottaa kaiken huostaansa, niin ettei tässä talossa edes aavistetakaan minkään tavattoman olevan tekeillä.
* * * * *
— Jaha. Me olemme jälleen saaneet uuden runosepän, joka heti kaikkialla on otettu vastaan mitä suosiollisimmin, pakisi Heino muutamana iltana ennen joulua vanhan, vakituisen seurapiirin ollessa koolla hänen kotonaan.
— Onko kukaan teistä ehtinyt tutustua hänen teokseensa?
Toiset olivat, toiset eivät, mutta kaikki he halusivat vanhaan, totuttuun tapaansa, nyt kuten aina ennenkin, kuulla Heinon kaikkivoivan arvostelun, ennenkuin lausuivat oman mielipiteensä. Sitä kävi sitten, jos niikseen tuli, helposti muuttaminenkin…
— Minä odotan äärimmäisellä jännityksellä teidän tuomiotanne! huudahti
»Liinaharja» siirrellen maltittomana tuoliaan.
— Todellakin! Olen aina luullut, ettei minun sanoillani — sen pahempi — ole suurtakaan tunnustusta teillä päin…
»Liinaharja» kätki visusti veitikan, joka pyrki esiin hänen silmistään, hymystään ja koko olennostaan, ja sanoi ylimalkaisesti: