— Julkaisemaan nämä. Sittenpähän nähdään kuka viimeiseksi nauraa!
Toini peräytyi kauhistuneena.
— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan… Ja luuletko sitten, että kustantaja olisi niin vain saatavissa?
— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.
— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla… en voi! intti Toini vapisevin huulin.
Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha, haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.
— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!
Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.
— Ei, katsos, ei siitä tulisi kuitenkaan mitään. Saisin häpeätä…
— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän kaikki runosi?