Partaiset kasvot kirkastuivat hetkeksi. Ne muistuttivat syysmaisemaa, johon aurinko väistyvien pilvien lomasta valahtaa. Ja suru pojan tähden liukui loitommaksi hänen mielestään, kun hän ajatteli omaa, hiljaista iloaan.
— Anna Mari, ne olivat lohdutuksen ja voiman sanoja, sanoi hän sitten. — Niille minä nyt rakennan. Jos onnistun pakenemaan maasta ja pääsemään aikomusten! perille, niille rakennan. Tai jos joudun kiinni ja tyrmään uudelleen, rakennan sittenkin.
Puolituntisen kuluttua oli karkuri kadonnut jälleen pimeään, myrskyiseen yöhön.