— En minä sitä niin tarkoin tiedä… mutta kiivas ja kova hän useinkin on…
— Sinullekin… omalle sisarelleen?
Tyttö nyökkäsi.
Se myönnytys sai karkurin kiristämään hampaitaan ja puristamaan kätensä nyrkkiin — vain siten voi hän pidättää kipeän voihkaisun. Mitä hyödytti hänen oman mielensä muutos … mitä päätöksensä pyrkiä meren taakse tekemään työtä ja kokoamaan omaisuutta lapsilleen, jos pojassa eli se… se hirveä, joka oli tuhonnut hänen oman elämänsä ja hänen kättensä kautta toistenkin elämän…
Hyvä Jumala! Hän palaisi tältä paikalta vapaaehtoisesti vankilaan, jos vain Antti… Antti…
Mutta velikään ei voi veljeänsä lunastaa, ja tulevaisuus vasta näyttää mihin Antinkin tie viepi, mitä luonteensa hänellä teettää ja mitä kaikkea ne, jotka tulevat olemaan lähinnä häntä, saavat kärsiä… Eikä voi tietää, keventääkö anteeksianto hiventäkään hänen kuormastaan.
— Sanoiko äiti tosiaankin, että kaikki on annettu anteeksi? kysyi isä ajatuksiensa jatkoksi.
— Sanoi.
— Ja ne olivat hänen viimeiset sanansa?
— Ne.