Anna Mari kertoi tarkoin, kertoi kuolinyön ja mitä äiti oli sanonut.
— Olivatko ne hänen viimeiset sanansa? kysyi isä.
— Olivat. Aina muistan kuinka hän pyysi minua kumartumaan puoleensa ja kuiskasi sitten: Kun isä palaa, sano hänelle, että kaikki on annettu anteeksi.
— Vaikka sitä oli paljon… Jumala nähköön… niin paljon että…
Yhtäkkiä hypähti karkuri ylös ja kuulosti. Hänen silmissään kuvastui hurja kauhu. Anna Mariinkin tarttui hänen pelkonsa, ja hän hiipi ovelle, painoi korvansa lautaa vasten — eikä kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.
— Tuuli se vain on… ei siellä ole ketään, ei ketään.
Isäkin rauhoittui vähitellen. He puhuivat kuiskaten, ja heillä oli vielä paljon sanomista toisilleen. Mutta aika kului, ja sen, joka joka hetki pelkäsi takaa-ajajia, täytyi valmistautua lähtemään.
— Isä, viipyisitte vielä vähäsen, niin saisitte nähdä Antinkin.
Muistattehan, että tähän aikaan kestää nuotanveto aamupuoleen asti.
— Minä olen nähnyt hänet… nuottarannalla. Ennenkuin tulin tänne, seisoin kauan aikaa metsässä ja katselin häntä, kun hän istui keittotulilla toisten miesten kanssa. Suuri ja vahva mies… oikea korvenraataja… Mutta sanohan, Anna Mari, eihän hän vain ole saanut isänsä luontoa?
Anna Mari painoi katseensa alas huokaisten.