Mutta tämä tässä oli hiljainen ja hyvä…
Isä oli aina ollut kuin tulenliekki, eikä hänen suustaan oltu lempeitä sanoja totuttu kuulemaan.
Siitä huolimatta täyttyi Anna Marin sydän suurella hellyydellä — hänhän oli kaikessa tullut niin äitiinsä — ja taistellen ujoutta vastaan, joka yhtäkkiä yllätti hänet, astui hän isänsä viereen ja laski kätensä tämän olkapäälle.
— En ole kuullut siitä mitään, sanoi hän. — Mutta eikö ne etsi teitä nyt… tavoita joka paikasta?
— Kyllä kai — sehän on heidän velvollisuutensa. Mutta tähän asti olen minä onnistunut, he eivät. Ja tätä on nyt kestänyt kolme viikkoa.
Tuulen kumea kohina kuului akkunan takaa, ja rapisten ilmestyi ruutuihin pieniä vesipisaroita. Syysräntää.
Anna Maria värisytti.
Hän kuvitteli miesjoukon kulkevan metsän läpi karannutta etsien ja tuossa tuokiossa, tietämättä tarkoin itsekään mitä teki, kiiruhti hän peittämään akkunoita ja lukitsemaan ovea. Ja sitä tehdessään oli hän varma siitä, että äiti olisi tehnyt samoin…
Kun hän palasi takaisin ja istahti isänsä viereen, näki hän kyynelkarpalon vierivän tämän poskea pitkin ja katoavan karkean parran kätköön. Sitä seurasi toinen… kolmas…
Isä kyseli äidistä.