— Mihin aikaan sitten?
— Siihenpä siihen, kun isäsi… vangittiin.
Anna Marilta putosi puu, jota hän juuri oli asettamassa lieteen, ja hän kuiskasi pelokkaasti:
— Isä! Olisitteko…
Mies käänsi hetkeksi katseensa toisaalle, ja Anna Mari huomasi, kuinka hänen hartiansa hytkähtelivät. Mutta pian hän jälleen oikaisihe ja tytön puoleen kääntyen virkkoi:
— Kas niin, älä nyt pelkää, Anna Mari, ethän? Ettehän te minua vielä odottaneet… eikä minun aikani ollut vielä tullutkaan… Mutta minä en kestänyt siellä kauempaa… totisesti, minä en jaksanut… Ja kun viimein sattui tilaisuus, jolloin saatoin karata, tein sen, vaikka henkeni uhalla. Ehkä olet lukenut siitä sanomalehdistä?
Anna Mari tuijotti sanatonna eteensä. Hänen jalkansa vapisivat niin, että hän töintuskin kesti seisaallaan.
Ja muistot, jotka vuosien kuluessa olivat haaltumistaan haaltuneet, leimahtivat ilmi eläviksi jälleen. Hän muisti päivän, jona isä vangittiin… muisti kirstun, johon ruhjottu mies pantiin… ja muisti äidin, joka siitä päivin kulki kuin varjo maan päällä, kunnes hänet — kolme vuotta sitten — peitettiin kirkon multaan.
Tuoko nyt oli isä —?
Niin, suuren ja voimakkaan hän muisti hänen olleen.