— Minkä?
— Nimeni.
Anna Mari tuijotti hämmästyneenä vieraaseen, jonka puhetapa ja katse olivat niin kummalliset. Ensi kertaa näki hän tuon miehen edessään, ja kuitenkin tuntui, kuin tapaisi hän hänessä vanhan tuttavan. Ja niin hänen pelkonsa alkoi haihtua.
— Mutta sanokaa, sanokaahan toki! huudahti hän välittömästi. — Eihän teille voi siitä mitään vahinkoa koitua.
Jättiläisen kasvot vavahtivat jälleen. Niissä kuvastui suuri mielenliikutus. Sitä peittääkseen hän kumartui lieden kulman pimentoon ja vetäisi sieltä kuin vanhasta tottumuksesta esiin lyhyen penkin, jolle istahti.
— Anna Mari, sanoi hän sitten, etkö sinä tunne minua?
— En.
— Etkö muista koskaan nähneesikään?
— En.
— Ei ihmekään, olithan siihen aikaan vielä pieni tyttö.