Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähti kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.
"Se se on mestari tuo Mansikki…"
Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähän toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämällä siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.
"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toisten lähellekään…"
"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltä kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.
"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"
Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivät vierimästä.
"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon siilatuksi, menen kirkkoon."
"Joudu sitten! Kellot jo soivat…" vanhin napautteli sukkapuikolla ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.
"Soikoot… pappi on vasta paitasillaan."