Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.
"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen koko omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä…"
Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten vaipui hän matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa huoneesta.
Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.
Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.
Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja pauhasi vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään tyynemmäksi. Varmalla äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, — aivankuin ei isäntää olisi ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka kaikki vihasivat häntä, taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän käskyjä.
Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi yli-ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä sadunomaiseksi olennoksi…
Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin korjautunut.
Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.
Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.