Kaupungin raunioille kasvaneessa metsikössä hiihti mies. Hän meni arvattavasti kalanpyydyksiä kokemaan, koskapahan suuntasi kulkunsa jäälle päin ja olallaan kantoi tuurassa vasua.
Hiihtäjä oli näöltään noin 60-vuotias. Hänellä oli kasvoissaan jäykkä, miltei kova ilme, joka näytti sanovan koko maailmalle:
— Mitä minulla on teidän kanssanne tekemistä? Pysykää loitolla minusta.
Hömötiainen lentää lehahti pihlajaan hänen eteensä. Hän vilkaisi siihen. Hymy värähti hänen suupielissään ja katse muuttui herttaiseksi. Kaikki tylyys oli kadonnut hänen kasvoistaan; mutta hetkeksi vain. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hänen tummaihoinen muotonsa entisen jäykkyytensä. Lieneekö ihon tummuus ollut aivan luontaista, vai lieneekö siihen ollut muutakin syytä, sitä oli vaikea arvostella. Puku ainakin näytti todistavan, ettei sen kantaja pelännyt »puhdasta nokea». Tuo puku oli muutoin oikein pakkasta sietävä. Nahasta tehty alusta loppuun. Pieksut tavalliset, mutta housut, lakki, rukkaset ja takki olivat kaikki lampaan nahasta, villapuoli sisäänpäin ja päällistä vailla.
Kun hän parhaillaan kiersi erästä kivikasaa, kuului huudahdus. Hän katsahti ylös. Siinä vähän matkan päässä musta hevonen korskuen kohosi takajaloilleen. Se oli säikähtänyt tuuralla varustettua nahkapukuista miestä. Turhaan koetti satulassa istuva nainen sitä hillitä.
… Nyt se hurjistuneena syöksyy eteenpäin. Silloin tarttuu luja käsi suitsiin ja pakottaa hevosen pysähtymään. Kummastuneena katsahtaa nainen auttajaansa, ja hänen kauniit silmänsä näyttävät lausuvan kiitosta jo ennen kuin huulet ehtivät sitä tehdä.
Mutta mikä häneen nyt tuli? Mitä hän on nähnyt vieraassa, joka häntä noin suututtaa tahi säikähyttää? Hän tempaa suitset toisen käsistä, ja hevonen lähtee laukkaamaan jäätä kohti, niin että lumi tuiskuna tupruaa sen ympärillä.
Ällistyneenä jäi hevosen pysäyttäjä katsomaan poistuvaa ratsua ja naista, joka istui satulassa niin varmasti kuin olisi ollut siihen valettu. Oliko tuo ihana olento ihminen vai oliko se talven kylmä haltiatar, joka ratsasti kautta huurteisen valtakuntansa? Mutta nuo loistavat silmät, nuo hehkuvat posket, eiväthän ne olleet kylmän näköiset…. Vaan miksi hän ei ollut kiittänyt avusta? Miksi hän oli pelästynyt?
Tulokas, joka seisoi siinä ihmeissään, ei suinkaan näyttänyt pelottavalta. Komea nuorukainen, puku siisti kuin herrasmiehellä, laukku selässä ja miekka vyöllä. Katse suora ja rehellinen, kenties vähän liiaksi vakava noin nuorelle miehelle.
Jo huomasi hän kalastajan.