— Hyvänen aika! Semmoistako oikein oppimaan! No, kun hän alkaa oppiaan käyttää, niin hukka meidät perii jok'ikisen. Tehtäneekö tämän talon kivijalkaankin sitten vankikomeroita, jommoisia sanotaan olevan tuolla majurin hovissa.
— Eihän se sillä tavalla käräjää käy kuin ne muut, vaan se käräjöipi taaksepäin, kaikki entiselleen, oikealle omistajalleen.
— No, sehän on toista! Osaako sitä niinkin päin. Sittenpä ehken kaunis
Inkerikin saa takaisin perintönsä…. Mutta kuolleita ei osata käräjöidä
henkiin. Tulee mies meren takaa, vaan ei tule turpeen alta. Ei
Pölkkypuron Matti eikä Lieksalan isäntä enää elvy tälle elämälle….
Kunpahan tulisi jo tänä talvena, niin sitten se majuri näkisi…
— Kylläpä hänen sitten käskisi joutua! Ei ole kuin kaksi viikkoa kynttilänpäivään, ja se kuuluu jo olevan kevättä…
Tyttöjen näin pakinoidessa alkoi päivä sarastaa. Kelmeänä kumotti kuu taivaan rannalla, ja tähti toisensa perästä katosi sinisen harmahtavaan verhoon. Ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Lyhyt talvipäivä oli tarkasti käytettävä.
Tuon upean rakennuksen edessä, jota Pirkko oli hoviksi nimittänyt, seisoi nuori tyttö pidellen suitsista mustaa ratsua, joka levottomasti kuopi lunta kavioillaan. Tyttö näytti yhtä vähän kuin koko »hovi» kuuluvan tähän ympäristöön. Hänen tumma koristelematon pukunsa näytti pulskalta, jopa kallisarvoiseltakin. Lieneekö sen vaikuttanut kantajan ylpeä ryhti vaiko hänen sorea vartalonsa. Kankaassa ei ainakaan syy ollut, sillä se oli karkeaa, kotikutoista. Sininen silkkihuivi vain oli hienointa Persian silkkiä. Oli kai ostettu noilla kuuluisilla Kajaanin markkinoilla, jonne Arkankelin kautta tuotiin niin paljon muiden maiden tuotteita sekä Euroopasta että Aasiasta.
Huivi peitti tytön pään, niin ettei tukkaa näkynyt, mutta vaaleaksi tuli sitä ajatelleeksi ken kerran oli nähnyt tuon hohtavan valkoisen otsan. Kasvot olivat harvinaisen kauniit.
Mutta mikä niissä enemmän veti huomiota puoleensa kuin itse muodon kauneus, oli niiden omituinen ilme. Niissä kuvastui samalla lapsellinen vienous ja kokeneen ihmisen vakavuus ja päättäväisyys. Silmissä loisti lempeä iloisuus; mutta ilonsäteiden keskellä väikkyi surun ilme, joka herätti sääliä. Hän taputteli hevosta kaulalle.
— Lento, Lento, seiso nyt hiljaa! Heti lähdetään.
Nopeasti hän tarttui satulan nuppuun, asetti toisen jalkansa jalustimelle ja hyppäsi satulaan. Lento ei käskyä odottanut. Hyvää vauhtia, ikäänkuin huvikseen vaan se kuljetti kevyttä taakkaansa Kaupunkinientä kohti.