Eipä se sentään olekaan aivan eloton! Mahtaa, olla aamupuoli yötä, koskapahan Lieksalan pirtistä tuli tuikkaa…
Mutta eihän se olekaan Lieksalan pirtti. Ei näy pirttiä eikä kotaa, ei saunaa eikä navettaa. Uhkea rakennus seisoo niiden sijalla. Outona ilmiönä kohoaa se kaksikerroksisena keskellä nälän ja kurjuuden hävittämää seutua. Sieltä se valo näkyy eräästä yläkerran pienestä ikkunasta.
Vielä toisenkin elonmerkin saattaa tarkka silmä huomata kentältä käsin, kun katsoo luoteeseen päin. Siellä, noin virstan päässä metsän laidasta, kohoaa puiden latvojen välistä savukiemura selkeää taivasta kohti.
Talo se on sielläkin, vaikka ei niin muhkea kuin Lieksalan pirtin paikalla. Onhan tavallinen talonpoikaistalo vain. Kaksi isoa pirttiä, niiden välillä porstua ja porstuan pohjassa kaksi kamaria.
Toinen pirtti lämpiää parhaillaan. Siellä kaksi palvelustyttöä on leipomisen hommassa.
— Kuules, Liisa, kysyi nuorempi heistä heittäen samalla valkoisen liinan vastikään alustamansa taikinan yli — muistatko sinä sellaista aikaa, jolloin kaikki ihmiset arkenakin söivät selvää leipää?
Toinen, joka paraikaa paalikalla ohenteli piirakan kuorta, nosti tätä laidasta nähdäkseen, joko se kelpaisi, ja kun huomasi sen liian paksuksi, alkoi taas innokkaasti pyörittää paalikkaa ja sitten vastasi:
— Kuka nyt semmoista muistaisi. Lieneekö niitä semmoisia aikoja ollutkaan. Mutta pelkkää ruista ja ohraa minä söin ennen niitä suuria nälkävuosia. Isällä oli mökki tämän talon maalla, ja Rautiais-vainaa oli hyvä isäntä, melkein yhtä hyvä kuin Sormuinen nyt. Hän ja minun isäni isä olivat muuttaneet tänne Savosta, kun kaupunki jo oli hävitetty.
— No, Heikkiä parempaa isäntää ei varmaan ole maailmassa… Minkälainen pojasta tulee, kun on niin korkeat koulut käynyt? Tokkohan enää muistaa syötyään lusikkaakaan nuolla? Minä näin kerran herrain syövän, ja ihan siposilleen ne heittivät lusikkansa.
— Eihän Heikki-isäntä olekaan lähettänyt poikaansa lusikan pesua, vaan käräjöimistä oppimaan.