— Verta … voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja… Tulta siellä ja tulta täällä … ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo valoa… Voi, milloinka tämä loppuu…?
— Jo vihdoinkin päivä sarastaa….! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet pelloksi kynnetään… Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee… Sampoa taotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat sinkoilevat… Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja kirkonkellon ääni kaikuu … kiitosta ja ylistystä…!
II.
Enemmän kuin puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun Lieksan kentälle kokoonnuttiin sotaharjoituksia varten. Moni niistä, jotka sinne vaelsivat, on jo tehnyt viimeisen matkansa ja päässyt lepoon.
Tuonen viikate on tällä ajalla korjannut runsaan sadon. Sodat ovat vaatineet uhrinsa. Niihin on sortunut moni työkykyinen Suomen mies.
Mutta ne, jotka sota säästi, ja ne, jotka eivät sotilaiksi kelvanneet: naiset, vanhukset, lapset ja vaivaiset, saivat taistella paljon tuskallisempaa ja pitkällisempää taistelua kuin sankari sotatanterella. Oli kova ottelu, jossa kolmannes Suomen kansasta kaatui. Ja vihollinen, joka armottomasti ahdisti, oli — nälkä.
Tuon vihollisen ja sen mukana kulkevien tautien kautta olivat monen talon asukkaat kuolleet sukupuuttoon. Pellot ja niityt olivat jääneet metsittymään ja rakennukset lahomaan. Moni pitäjä oli joutunut niin autioksi, että kirkon ovet suljettiin.
Jälelle jääneet yhä jatkoivat taistelua. He tekivät työtä toivoen parempia päiviä.
Suuresti on muuttunut Lieksan kentän ympäristö. Somaa, pientä Brahean kaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v. 1656. Raunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa.
On sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren Pielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean vaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura hopeisena kimaltelee. Yön hiljaisuudessa tuntuu kaikki niin autiolta. Talvinen tähtitaivas vain mahtavana kaareilee yli elottoman seudun.