Arvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat…? Ei hän ainakaan näyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä ympärillä.
— Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.
Sanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta kohoili.
— Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.
Sanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla äänellä:
— Niin korkeaa …. ja kaikki tuhkana … vääryydellä koottu ja verisillä töillä varattu… Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen söi….
Sanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti hän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas. Hänen muotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin uskalsivat hengittääkään.
Hän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme hänen kasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti vanhuksen ryppyisen otsan.
— Ei tiedä ihminen, sanoi hän — mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei tiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli… Tuosta aikovat kaupunkia… Turhaa… Turhaa…!
— Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa… Leipää, leipää! Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät …. ja hauta mustana ammottaa … niin mustana kuin yö…