— Vai niin. Hyvästi nyt! Kyllä kohta tapaamme.
Pentti kiiruhti matikka-avannoille ja Tuomas kotiaan kohti. Pentin sana »mullassa» kaikui hänen korvissaan. Pentti ei ollut virkkanut sanaakaan hänen isästään. Entä, jos hänkään ei enää elänyt.
* * * * *
Heikki Sormuinen oli vanhoillaankin sama arvossa pidetty mies kuin nuorena ollessaan. Häntä kohtaan ei oltu uskallettu harjoittaa laittomuuksia, jotka muutoin näinä laittomuuden aikoina olivat niin tavallisia. Vaan hän näki toisten kärsivän kauheaa vääryyttä eikä voinut heitä auttaa, hän kun oli liian vanha lähteäkseen puhumaan heidän puolestansa. Ja jos olisi lähtenyt, tuskinpa häntä olisi uskottu enemmän kuin hallituksen määräämiä virkamiehiä. Siksipä oli hän päättänyt lähettää nuorimman poikansa, Tuomaan, Turkuun kouluun.
— En minä sinusta virkamiestä tahdo, oli ukko sanonut pojalle erotessa — vaan minä tahdon, että saisit oppia yhtä paljon kuin he ja kykenisit puhumaan maan valloille meidän talonpoikain puolesta. Kerro heille, miten täällä väkivalta hallitsee. Ja kun kerran palajat näitä peltoja kyntämään, niin tuo tullessasi tieto, että laki on turvattoman turva ja väärintekijän kostaja.
Tuomas oli ollut poissa kotoa kymmenen vuotta. Hän oli hyvin edistynyt opin tiellä. Alussa oli tosin ollut vaikeata aivan toisenlaiseen työhön tottuneelle nuorukaiselle istua päiväkaudet kirjojen ääressä. Kotikuusen humina oli usein johtunut hänen mieleensä ja siitä karkoittanut kreikan ja latinan ja vienyt ajatukset kauas Karjalan salomaille. Hän oli muistanut kotiseutunsa sorrettua kansaa; hän oli ajatellut ahkeraa talokasta, joka joutui mieron tielle, kun uusi veronkantaja kiskoi verot toistamiseen samana vuonna. Hän oli muistanut isänsä jäähyväissanat ja … hän oli taas innolla ryhtynyt työhön.
Muutamien vuosien kuluttua hän jo saattoi antaa opetusta alottelijoille ja siten ansaitsi hän sen verran, minkä elatuksekseen tarvitsi. Ylioppilaaksi tultuaan tutki hän lakitiedettä. Sillä tavoin luuli hän parhaiten valmistuvansa isänsä määräämää tehtävää varten.
Tuli sitten aika, jolloin Turussakin alettiin pelätä vihollisen hyökkäävän maahan. Ylioppilaat harjoittelivat sotapalvelusta varten. Ja mikäli sotainen innostus kasvoi, sitä laimeammaksi kävi tieteiden palvelus. Sana »sota» oli kaikkien huulilla. Sotaa pelättiin. Sotaan valmistauttiin. Tuomaskin oli innolla ottanut osaa sotaharjoituksiin. Päivä päivältä kasvoi hänessä halu päästä kotipuoleen.
— Siellä minua tarvitaan, vanhan isäni luona, jos vihollinen maahan karkaa, oli hän sanonut kumppaneille hyvästiä heittäessään.
Joulukuussa 1709 oli hän ratsain lähtenyt Turusta. Rantasalmen itärajalla oli hänen täytynyt luopua hevosestaan, kun harvaan asutussa ja puutteenalaisessa maassa oli vaikea saada sille muonaa. Suksilla oli hän sitten jatkanut matkaansa.