— Sikke on yksin kotona ja ovi on susien tähden suljettu, arveli hän ja astui sisään.
Pirtti lämpisi parhaillaan. Noin puolitoista kyynärää korkealta lattiasta oli huone täynnä savua. Savukiemurat leijailivat kepeästi paeten toinen toistaan, ne kohosivat kohti karstaista kattoa ja nousivat vihdoin patsaana lakeisesta tuulen hajoteltaviksi.
— Kuka siellä on? kysyi heikko ääni uunin kupeelta.
—- Minä, Sormulan Tuomas. Ja tulija meni ääntä kohti näyttäytyäkseen. Huoneessa oli nähtävästi valvottu pitkiä puhteita, koska oli niin paljon päreen hiiltä lattialla. Vähän savussa tähysteltyään huomasi Tuomas uunin kupeella vuoteen ja sen vieressä matalan jakkaran. Sille hän istuutui, ja kun vähän painoi päätään alaspäin, oli hän savurajan alapuolella. Nyt hän saattoi nähdä vuoteella lepääjänkin. Sairas oli ottanut kasvoiltaan karkean, ryysyisen peitteen, jota hän savun tähden piti siinä uunin lämmitessä. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet. Kuka olisi voinut uskoa, että tämä oli entinen punaposkinen, pyöreäkasvoinen Lieksalan Sikke. Hän ojensi laihan kätensä.
— Hyvää päivää, Sikke!
— Jumal' antakoon, Tuomas.
— Eikö sinua palella, kun täällä on niin kylmä? kysyi Tuomas.
— Ei kovin. Kyllä täällä tulee lämmin, kunhan lakeinen saadaan kiinni.
Tuli taas yskän kohtaus. Kun se helpotti, jatkoi Sikke puhetta:
— Pentti on pyydyksillä ja Risto on ollut monta päivää Pölkkypurolla
Leenan hierottavana. Tänään hänen pitäisi tulla kotiin.