— Miten sinä, Sikke, tulet toimeen näin yksin koko pitkät päivät?
— Enhän minä ole yksin, kun Risto on kotona ja hovin Inkeri käy melkein joka päivä ja Pölkkypuron pikku Sannakin tulee, kun vaan pakkaselta tarkenee. Ne hoitavat minua ja sitten… Annapas minulle vakka tuolta penkin alta!
Tuomas toi vakan.
— Katso tätä! Sikke otti vakasta vanhaan pumpulihuiviin käärityn kirjan ja ojensi sen Tuomaalle. Se oli tuo vuonna 1701 painettu suomalainen virsikirja.
— Keneltä tämän olet saanut?
— Se on Inkerin kirja. Hän on opettanut Sannaa ja minua lukemaan sitä.
Ja Sanna osaa veisatakin. Hänellä on niin heleä ääni.
— Onko Inkeri majurin tytär? kysyi Tuomas vitkastellen, ikäänkuin peläten myöntävää vastausta.
— Ei toki! Voi kun on jano! Tuopissa penkillä olisi maitoa….
Tuomas toi maitotuopin. Juotuansa lepäsi sairas kotvasen aikaa. Sitten jatkoi:
— Inkerin äiti kuuluu olevan vähän sukua majurille, ja Inkerin isä on kerran pelastanut majurin hengen. He ovat ennen olleet hyvin rikkaita; mutta Inkerin pienenä ollessa on kuningas ottanut heiltä hovit ja maat, että ei jäänyt kuin yksi pieni talo. Siinä he sitten ovat asuneet, kunnes Inkerin isä on kuollut. Inkeri on silloin ollut viisitoistavuotias. Silloin on majuri tullut ja sanonut, että kun ovat sukua ja kun Inkerin isä on pelastanut hänen henkensä, niin heidän pitää muuttaa asumaan hänen hoviinsa Kiteelle. Ei leski eikä Inkerikään ole tahtonut muuttaa; mutta majuri ei ole heittänyt heitä rauhaan, ennenkuin on saanut heidät muuttamaan. Sitten hän on ottanut heidän karjansa ja rahansa ja hopeansa. Yhden hevosen on Inkeri vain saanut pitää. Kolme vuotta Kiteellä asuttuansa on heidän täytynyt muuttaa tänne ja täällä he ovat olleet jo neljättä vuotta. Inkerin äidin pitäisi täällä hoitaa taloutta, mutta hän on tullut niin kivulloiseksi, ettei jaksa paljon mitään.