— Voi äiti! Enhän minä pelosta itke… Majuri on vuodattanut myrkkyä minun onneni maljaan ja on katkeroittanut sen kokonaan. Nyt minun täytyy välttää Tuomaan seuraa…. Minä en tahdo houkutella häntä tähän taloon! Minä en tahdo saattaa häntä majurin kanssa tekemisiin. Ja Inkeri itki, niin että sydän oli pakahtumaisillaan….
Seuraava päivä oli sunnuntai. Tuomas käveli metsässä suunnaten kulkunsa sairaan asuntoa kohti.
Kun hän läheni pirttiä, kuuli hän sieltä laulua. Hän kiiruhti käyntiään. Pirtin ovi oli auki. Siitä näki hän Inkerin ja Sannan istuvan tuolla tutulla matalalla jakkaralla ja veisaavan Inkerin kirjasta. Juhlallisina kajahtivat sävelet matalassa majassa. Jo kuuli hän sanatkin.
»Kaikk' enkelit myös kuullaan
Suloisest' laulavan,
Kauniimmast' kuin tääll' luullaan
Rauhaa julistavan.
Kaikk' kuin on Luoja luonut,
Iloitsee iloisest',
Ett' pääsinpäivän suonut
On Jumal' julkisest'»,
veisasivat Sanna ja Inkeri. Vuoteella lepääjä toisti hiljaa »pääsinpäivä». Sitten hän avasi silmänsä, katsahti ylöspäin, hymyili ja sulki ne jälleen ja näytti nukkuvan. Hän oli päässyt. Koko hänen muotonsa näytti hymyilevän.
Pentti istui vuoteen laidalla pää kumarruksissa. Hän pyyhkäisi karkealla kädellään kyynelen ahavoittuneelta poskeltaan. Riston ahtaasta rinnasta kohosi tuon tuostakin syvä huokaus. Kasvot värähtelivät tuskallisesti, mutta kyyneltä ei kiiltänyt hänen silmässään. Hän ei voinut itkeä. Sen taidon oli hän unohtanut sinä yönä, jolloin hänen kotinsa paloi poroksi.
Viimeisen kerran läksivät Tuomas ja Inkeri Siken vuoteen äärestä kotiin. He olivat vaiti. Kuoleman majesteetillisuus oli vallannut heidän mielensä.
Kun he tulivat sille paikalle, jossa majuri oli ratsastanut heidän sivuitsensa kysyi Tuomas:
— Vieläkö majuri on näillä tienoilla?
Inkeri näytti heräävän kuin unesta. Hän säpsähti. Hänen muotonsa synkistyi.