— Niin, jatkoi Affleck — ei Sormuinen katuisi, jos rupeaisi minun ystäväkseni. Minä pitäisin teille häät…
— Ei ikinä hänestä tule teidän ystäväänne, huudahti Inkeri.
— Jos rakastat Sormuista, niin punnitse sanasi! Minä voin tehdä teidät kumpaisenkin onnettomaksi.
— En tiedä suurempaa onnettomuutta kuin joutua väärintekijäin ja murhamiesten ystäväksi…
— Vai sinä uskallat! kähisi Affleck. — Minä panetan sinut kellarin ahtaimpaan koppiin… Niin … kukapa estäisi minua sitä tekemästä…?
— Hän, jonka tahdotta ei varpunenkaan putoa maahan, ja … minun isäni muisto, vastasi Inkeri, astui äitinsä makuuhuoneeseen ja sulki oven.
Raivostuneena katsoi majuri hänen jälkeensä. Hän teki liikkeen ikäänkuin rynnätäkseen ovea kohti, josta Inkeri oli kadonnut. Mutta hän malttoi mielensä ja jupisi hammasta purren:
— Maltahan, ylpeä tyttö! Nöyrästi sinä vielä rukoilet armoa rakastetullesi. Minä tahdon nähdä sinut polvillasi edessäni, ja jos ei Sormuisesta tule minun miehiäni, niin ei hän saa elää.
Suljettuaan oven jäi Inkeri seisomaan kuin kivettyneenä. Vasta sitten kun hän kuuli majurin paiskaavan kiinni oman huoneensa oven, höltyi jännitys hänen kasvoissaan. Hän heittäysi polvilleen äitinsä vuoteen viereen, kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja purskahti itkuun.
— Lapsi kulta! Ja äiti silitti hellästi tyttärensä vaaleita kiharoita. — Älä nyt noin pelkää. — Ei majuri toki tänne tule. Ja Sormuinen on mies, joka pitää puolensa. Onhan hänellä koko kansa takanansa.